Veen syntymä

 

Tällä kertaa paistoi aurinko.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Maaliskuun 25. päivä. Iltaan mennessä minulla olisi kaksi lasta. Oo jäi nukkumaan aamulla kun lähdimme sairaalaan. Minä tosi huonosti nukutun, mies huonosti nukutun yön jälkeen. Heräsin neljältä ja hiippailin hämärässä kodissa, kävin kuuntelemassa Oon hengitystä, katsomassa lastani joka tämän päivän jälkeen olisi esikoiseni, mutta ei enää koskaan ainokaiseni. Oo tiesi että "Sintti tulee pian äidin massusta pois" mutta mahtoiko ymmärtää mitä se oikeasti tarkoittaisi. Mahtoiko meistä kukaan. Oon kummisetä tuli kuudelta vahtivuoroon ja me lähdimme vauvomaan.

 

Höpötin hermostuneesti koko matkan, ihan toisin kuin viimeksi jolloin istuin hiljaa enkä edes miettinyt mitään, en tiennyt mitä miettiä. Kaikki se mitä Oon syntymän jälkeen meni vähän katolleen tuli nyt pintaan. Pelkäsin teho-osastokeikkaa, sokeriongelmia, eroa vauvasta. Kertasin mielessäni ja ääneen mitä nyt tehdään vähän toisin, miten äitiyskortin välissä on vihreällä tussilla aamuviideltä kirjoitettu toivelista ja että toivoisin mieheltä ettei silitä minua tällä kertaa. Pelotti. Mies nyökytteli ja antoi minun puhua. Sitäkin varmaan pelotti. Ei se myöntänyt, se väitti vain että kaikki menee hyvin.

 

Sitten samaan tapaan kuin viimeksi, kaksi ja puoli vuottako siitä vasta oli? Ilmoittautuminen synnytysvuodeosastolle, odottelua, hermostunutta vauvalehden selaamista, ilahtuminen kun Kestovaippayhdistyksen infokansio löytyi päiväsalista. Laitoin sen paremmin esille ja jätin tyrkyllä muutaman oman propagandalehtisen. Sain vuodepaikan huoneesta kymmenen, paikka ykkönen tälläkin kertaa, ja kaapin johon asettelin huolella mukana tuomani vaippakassin. Sitten käyrälle. Sintti nukkui, muksautti välillä ja nukkui taas. Verenpaineeni huiteli normaalitasooni verrattuna pilvissä. Taas odottelua. Käytäntö oli muuttunut sen verran, että verikokeet tehtiin synnytysvuodeosastolla. Muutama putkellinen verta, mustelma käsivarteen ja sitten ultraan. Kun jos se vaikka olisi kääntynyt huomaamattani (tämä oli toisellakin kerralla yhtä huvittava ajatus, kyllä toisen perätilan jo tunnistaa otsallaankin). Ei ollut. Takaisin osastolle. Sairaalavaatteet päälle, karvat pois, katetri paikoilleen. Ei tuntunut missään, paitsi selällään makaaminen joka oli ikävää. Kehuivat ketteräksi kun nousin ylös. Otin perusteettomana kohteliaisuutena, sanovat varmaan niin kaikille. Ei ollut ketterä olo nimittäin. Toivelista käytiin läpi kätilön kanssa ja oltiin yhtä mieltä kaikesta. Ei siinä mitään ihmeitä ollutkaan, ei lisämaitoa, ei mitään ilman neuvottelua jos ei ole Kiire, ei tuttia, vauva heti kun mahdollista viereen eikä siitä enää pois, semmoista.

 

Odottelua. Sänkyyn. Stay up tukisukat jalkoihin, kiroaisin niitä myöhemmin. Nyt huvitti. Hissiin. Leikkuriin. Mies lähti vaatteenvaihtoon ja minua putsattiin ja puunattiin. Paikalla oli ehkä sata ihmistä ja kandit päälle. Moikkailin kaikkia, välkommen vaan. Mies tuli pitämään kädestä, ei silittänyt, muisti ohjeet. Tippa kämmenselkään ja pulssimittari sormeen, verenpainemittari käsivarteen. Alkoi olla melko piuhoitettu olo. Parrakas anestesialääkäri, ei söpö niin kuin viimeksi mutta ihan asiallinen, alkoi tökkiä neuloja selkään. Spinaali meni kerrasta, epiduraali onnistui kolmannella yrityksellä. Ahtaat nikamavälit kuulemma. Epämiellyttävää lähinnä asennon puolesta, kipu ei ollut kummoinen. Kääntö selälleen ja verhoa eteen. Putsausta ja vatkausta, sellaista joka tuntuu mutta ei tunnu. Nauroivat vauvaa joka heräsi mahanpesuun ja yritti pungeta ulos, joskin pää edellä navan päältä. Oli kuulemma harvinaisen ylhäällä ja pinnassa (niin-kö? Vähän oli tuntunutkin jossain tässä muutaman viikon verran). Kylmätesti, ei tunnu mitään, ja sitten mahaa auki vain. Viime kerran jälkeen lamput oli vaihdettu niin, etten enää nähnyt heijastumaa katosta. Kuulon varassa piti siis olla. Palkkioksi kuului rääkäisy. Kunnon rääkäisy.

 

Sain silittää ja jutella, toivottaa tervetulleeksi. Se oli pieni ja ruttuinen eikä se enää huutanut. Se tuijotti ja rypisti kulmiaan, se selvästi mietti kuka olen ja mitä maailman nimessä oikein tapahtui. Sitten se lähti isänsä kanssa pesulle. Pesukuvassakin se selvästi miettii. Mies hymyilee. Se sai pisteitä kymmenen kun alkujärkytyksestä selvisi, ja se oli puoli kiloa isompi kuin veljensä. Se oli vähän viluinen ja sai kaksi vaatekertaa päälleen, kaksi myssyäkin. Minut kursittiin kasaan ja kärrättiin heräämöön, ja ikuisuudelta tuntuneiden minuuttien jälkeen sain vauvan syliini. Ehdin tässä välissä olla varma että Jotain on Pielessä. Mutta sitten ne tulivat luokseni, mies ja vauva. Ihana ihana vauva. Iholle asti, toivelista ei ollut turha ollenkaan. Vauva vaippaa vaille nakuksi ja äidin paidan alle. Heti tissille, ihan heti. Minun toinen poikani. Imukuppieläin, hoover, tarriainen. Ihan kuin veljensä. Kaikki oli hyvin, ihan kaikki. Taas kerran kaukana paha maailma.

 

Sintti on nyt kaksi viikkoa ja kaksi päivää vanha ja nukkuu polvillani poikittain. Kasvattaa poskia ja tukkaakin kai vähän, syö paljon ja hartaasti. Tuottaa vaippapyykkiä ja hyvää mieltä. Myös isoveljelle, joka äsken juuri pyöritti päätään ja silmät suurina selitti miten "kukaan ei vie meidän Sinttiä pois". Ei viekään, ei jos se minusta riippuu. Tällä kertaa olin nimittäin tappelukunnossa viikossa. Olen edelleen luonnonlahjakkuus, mutta älkää enää tulko leikkaamaan. Kaksi poikaa on hyvä määrä. Jos ei tule jotenkin hurahdettua.