70-luvun taloyhtiöllä on 70-luvun parkkipaikka, jossa on 70-luvun autojen mukaan mitoitetut parkkiruudut. Kun sellaiseen hurauttaa 2000-luvun auton, ei juuri jää reunoille tilaa. Kun hurauttajalla on kunnioitettavan (kyllä, sitä pitää kunnioittaa ja minua myös kun kannan sitä, nii kerta) kokoinen vatsa, autosta ei noin vain hurahdeta ulos jos ovea saa avattua 20 senttiä. Akrobatiaa siihen vaaditaan. Eikä se vielä riitä. Pitää vielä ujuttaa jälkikasvu ulos toiselta puolen autoa, taas 20 sentin raosta. Jälkikasvu huutaa koko ajan kannustushuutoja; Äiti nappaa! Vauhtia!

Naapuripaikoilla on toisella puolen ennakoimattoman vuorotyöläisen ja toisella me-ollaan-aina-kotona-eläkeläisparin auto. Ne eläkeläiset eivät oikeasti mene edes kympiltä pankkiin tai yhdeltätoista Citymarketin kaffelaan, ne vain pönöttävät. Ja jos ne liikkuvat jonnekin niin seuraavalla kerralla ne pysäköivät vielä vähän lähemmäs meidän ruutua. Eivät ole ylipainoisia ne, pieni lie eläke.

Eli käytännössä hyvin pian ollaan siinä tilanteessa, että enpä sitten pysäköi meidän ruutuun. Onneksi kadunvarressa on sallittua tilaa, biilin saa parkkiin eikä tarvitse edes sakkoja maksella. Mutta ei ole sitten tolppaa johon pultata moottorin- ja ennen kaikkea sisätilanlämmitin. Ei puhalla lämmin henkäys talvisäässä kun kadunvarresta ajopelinsä poimii. Ja tuulilasihan on tietysti jäässä. Näillä leveysasteilla jäätymistä tapahtuu kahdesti talvessa, mutta nämä molemmat kerrat ovat niitä jolloin pitäisi jo olla jossain ihan toisaalla ja jolloin olisi suotavaa nähdä eteensä koska yllättäen aurinkokin paistaa päin näköä. Joku siellä ehdottaa skrapaamista? Tulee sitten itse raapimaan, koska yhdistelmällä jossa pituus on mallia hukkapätkä ja maha on sanotaanko huolella tuossa edessä ei todellakaan ylety kuin vähän tuulilasin reunoihin.

Onneksi on Turun Kaupungin Julkinen Liikenne.