Veeparka sairastaa. Ja oikein vaan asenteella isoveljen jalanjäljissä.

Korvatulehdustahan ei kannata huutaa tai valittaa, vähän rauhaton voi olla ja yskiä kissanoksennusäänellä niin, että heikompia tuppaa hirvittämään. Näin saa äidin diagnosoimaan keuhkoputkentulehduksen tai muun kammosilsan ja viemään lapsen lääkäriin, mikä oli tietysti ihan hyvä veto koska toinen korva on tulehtunut. En muista kumpi eikä sitä lapsen käytöksestä mitenkään huomaa. Lääkettä nassuun siis.

Vee inhoaa lääkettään. Toisin kuin veljensä, joka imppaa minkä tahansa tropin autuas kiilto silmissään ja pyytää lisää, Vee heiluttaa molempia käsiään, nipistää suun kiinni ja pyörittää päätään niin että nyt ymmärrän miksi antibioottipullossa on aina litra ylimääräistä lääkettä. Puolethan menee lattialle ja pitkin poikin, vähintäänkin.

Veen menoa sairaus ei hidasta. Nyt kun töppöjalat kantavat sen verran, että tukea vasten pääsee pystyyn ja sohvalta saa kaukosäätimen, on maailma taas piirun verran enemmän auki. Siippa asenteli telkkarin asetukset uusiksi tänään. Veetä nauratti. Eikä kipeälle vauvalle voi olla kovinkaan närkästynyt.

Äidin pieni.