Oon syntymä

 

Perjantain  28.10.2005 aamu oli pimeä ja kylmä. Kello puoli kahdeksalta liikkeellä oli paljon ihmisiä jokapäiväisillä työ- ja muilla matkoillaan. Meidän matkamme ei ollut jokapäiväinen, olimme menossa muuttamaan elämämme lopullisesti. Meistä tulisi perhe. Tuuli vihmoi päin naamaa kun taapersin miehen perässä sivukadulta (jonne jätimme auton, ilmaiselle parkkipaikalle totta kai) kohti TYKSin äitiyspoliklinikkaa. Läpsy syntyisi tänään, ihan pian, ja minua ei edes jännittänyt. Kai. Tuntui kuin tämä tapahtuisi jollekulle muulle, kuin seuraisin tilannetta ulkopuolelta. Näin vielä tässä vaiheessa. Vaikka olin tiennyt tarkan syntymäpäivän ja melkein kellonajankin jo kolme viikkoa, ostanut kaupat jokseenkin tyhjiksi vauvanvaatteista ja tarvikkeista, silitellyt mahaa ja jutellut sen asukkaalle, tilanne oli silti epätodellinen. Outo.

Sektio toimenpiteenä ei pelottanut, vaikka olin lukenut riskeistä ja kuullut myös muiden varoituksia ja ikäviäkin kommentteja "mukavuudenhalusta" ja "helpolla pääsemisestä". Ihan kuin olisin itse valinnut, kuin olisin jotenkin aiheuttanut Läpsyn olemisen perätilassa, kuin jotenkin ajatuksen voimalla kutistanut lantioluuni niin, että lääkärin sanoin "ei mitään toivoakaan että mahtuisi, laitetaanpa tästä saman tien aika sektioon". Parit itkutkin tuli loppuraskaudesta itkettyä oikein ajattelemattomien kommenttien takia. Totta kai tiedän, että sektioon liittyy riskejä ja että lapselle on parempi syntyä alakautta ja ja ja mutta kun tässä tapauksessa se lapsi olisi jäänyt päästään, viimeistään, kiinni.  Minä kyllä väitän että siinä olisi ollut suuremmat riskit. Onneksi lääkäri oli samaa mieltä.

Niin, itseni puolesta en pelännyt. Mutta minulla oli järjetön pelko, että lapsella on jotain vialla, että minua rangaistaan jostain (joo, tyypillistä raskaana olevan hysteriaa, eikö?) ja mietin kaikkea, mitä ehkä olin tehnyt väärin. Olin ottanut kesällä yhden Buranan, vahingossa, ja enkö vain ollutkin värjännyt hiukseni, käyttänyt kynsilakanpoistoainetta ja pahimpana kaikista syönyt varmasti yli 17 cm pitkiä silakoita. Huono ja paha ihminen siis, äiti joka ei välitä lapsestaan. Näinkin järkeviä pohdin. Nyt tuo tuntuu melko lailla älyttömältä, mutta jotainhan siinä piti miettiä (ja pelätä).Olimme aika hiljaisia emmekä miehen kanssa puhuneet juuri mitään.

Ilmoittauduimme äitiyspoliklinikalle, jossa hetken odottelun jälkeen tehtiin pikainen ultra jos vaikka vauva olisikin yhtäkkiä huomaamattani kääntynyt tiistain neuvolan jälkeen. No ei ollut, mikä olisikin ollut aika yllättävä tieto; siinä tapauksessa kaverilla olisi ollut Euroopan pyörein ja kovin pylly vasten palleaani. Puhumattakaan siitä, että olisi jotenkin onnistunut tekemään kuperkeikan takaperin minun huomaamattani mitään. Hoitaja laittoi ultravärkin pois ja hymyili; "tänään on sitten syntymäpäivä, onnea vain kaikille osapuolille". Tuossa kohtaa ekan kerran liikutuin niin, että jos olisin ehtinyt, olisin alkanut itkeä.

Ultran jälkeen minut passitettiin labraan verikokeeseen, missä tehtiin tyypitys mm. mahdollisen verensiirron tarpeen varalle. Käynti oli pikaisesti ohi, ja seuraavaksi ohjelmassa olikin ilmoittautuminen synnytysvuodeosastolle, jossa sitten seuraavat päivät viettäisin. Minulle annettiin sänky ja kaappi huoneesta seitsemän, manasin mielessäni ovenvieruspaikkaa josta myöhemmin olin kiitollinen kävi ilmi että huoneessa oli 27 astetta lämmintä ja patterin vieressä ikkunan luona todella tukalaa Vaihdoin sairaalan vaatteisiin; valkoinen froteinen avopaita niskasta rusetilla kiinni, vihreä kammottava aamutakki, todella retro jos niin haluaa ajatella, ne kuuluisat putkisukat ja kahta numeroa liian isot tossut. Mies nauroi ääneen nähdessään minut, kehtasikin

Minulta mitattiin verenpaine ja istuin tovin sydänäänikäyrillä, vauvan pulssi oli rauhallinen 125-130; nukkui raukka autuaan unta eikä tiennyt mitä tuleman pitää. Sitten laitettiin kestokatetri, jota pitäisin seuraavaan päivään koska sängystä ei olisi nousemista puudutusten takia. Katetrin laittamista jännitin ehkä eniten, mutta se pikkuinen vihlaisu oli ohi ennen kuin huomasinkaan mitään. Ainoa mikä katetrissa oli epämiellyttävää, oli se letku joka roikkui kylpytakin helman alta ja tuntui jäävän jalkoihin.

Laitostuminen tapahtui silmänräpäyksessä, äkkiä minua ei häirinnyt yhtään ajatus siitä että istun päiväsalissa kylpytakissa, paljaalla pyllyllä sen alla, pissapussi taskussa hiukan hankalasti asentoa tuolilla vaihtaen. Myöhemmin sairaalajakson aikana tunne vain vahvistui; suunnilleen saattoi vaihtaa vaatteita käytävällä, lypsää rintapumpulla ja keskustella samalla huonekaverin miehen kanssa tai vaihtaa siteen päiväsalissa. No viimeksi mainittua en tehnyt, mutta enpä ihmettele vaikka joku tekisi, niin estottomaksi ne vaaleanpunaiset pyjamat tekevät J

No siis: seuraavaksi minut passitettiin sänkyyn ja peiton alle. Sängyssä kätilö ja mieheni yhteisvoimin kärräsivät minut hissiin ja alas synnytysosaston leikkaussaliin. Hississä makaaminen oli uusi villi kokemus, otti vatsanpohjasta todella omituisesti kun hissi lähti alas. Totesinkin että enpä ole ennen maannut hississä, paljon uusia kokemuksia tänään ja lisää tulee

Alhaalla synnytysosastolla mies ohjattiin jonnekin vaihtamaan vaatteita ja minut vietiin leikkuriin. Siellä sain itse kiivetä kyljelleni leikkauspöydälle. Siinäpä suoritusta mahan kanssa. Anestesialääkäri oli mies minun makuuni, paitsi aika söpö myös hauska. Kaipa se kuuluu toimenkuvaan. Hänen jutuistaan tuli sellainen olo, että kyllä häneen luottaa voi, kun ei käyttäytynyt niin että joo, taas yksi oikeustapaus tulossa kun tämäkin minut hoitovirheestä haastaa. Ei minulla tosin ole kokemusta nukutuslääkäreistä joten en tiedä miten yleistä moinen olisi.

Joku laittoi käteeni tipan, olen autuaasti unohtanut kuka, mutta sen muistan että sekään ei sattunut yhtään. Ei minulla tosin piikkikammoa olekaan, vanhalla verenluovuttajalla. Sitten piti taipua mahdottomaan suoritukseen eli pyöristää selkä vaikka maha oli tiellä. Ei ole tainnut herra anestesialääkäri moista itse yrittää, suosittelen kokeilemaan. Onnistui kuitenkin ja selkääni ensin kokeiltiin käsin, runnottiin nikamia ja mutistiin hyväksyvästi, tai niin sen halusin käsittää. Sitten puhdistettiin jollain kylmällä aineella ja rapistettiin kovasti jotain selkäni takana. Raivostuttavaa kun itse ei nähnyt ja hoitaja sanoi vain että "me täällä vähän valmistellaan" Sitten sain muutaman puudutuspiikin sitä Isoa Puudutuspiikkiä varten. Hoitaja piti jaloistani kiinni ja mies silitteli käsiäni. Se oli oikeastaan aika ärsyttävää, mietin että onneksi en synnytä, jos joku yrittäisi minua silloin silittää niin löisin varmaan kun se nytkin ärsyttää. En sanonut mitään, ajattelin että antaa nyt toisen silitellä kun ei muutakaan pysty tekemään. Turhauttava tunne varmasti.

Ensin selkääni tökättiin epiduraalikatetri, joka jätettiin paikalleen leikkauksen jälkeistä kivunhoitoa varten. Heti perään tuli spinaalipuudutus, joka tuntui ensin lämpönä jaloissa ja sitten niin no sitten ei yhtään miltään. Itse pisto tuntui pikaisena pistona ja kirpaisuna, sen verran että säpsähdin ja yritin vaistomaisesti liikkua eteenpäin pakoon, mutta fiksu hoitaja oli varautunut moiseen pakoyritykseen ja piti jaloistani kiinni. Olin kyllä pelännyt paljon suurempaa kipua, joten oli iloinen yllätys kun se söpö anestesialääkäri totesi että tässäpä tämä, rouva on hyvä. Minut kipattiin selälleni useamman ihmisen voimin (ehdin miettiä että härregyyd, painan yli 70 kg) ja pöytä laitettiin vinoon, mikä tuntui todella hassulta. Arvasinkin, että syynä oli se valtimojuttu jonka takia en ole voinut maata selälläni viikkoihin, yksinkertaistaen siis vauvan vointi. Oli aika avuton olo. Onneksi en ole lukenut Robin Cookia vähään aikaan ja mieskin oli vieressä (eikä enää silittänyt). Mies näytti muuten hassulta sairaalavaatteissa; olin kuvitellut että näyttäisi lääkäriltä, mutta ei. Näytti vielä enemmän kokilta kuin oikeissa työvaatteissaan. Kokilta, joka pitää vihreästä. Alkoi naurattaa, taisin olla ihan vähän hysteerinen.

Paikalle tuli koko ajan uusia lääkäreitä, hoitajia, kätilöitä, lastenhoitajia. Odotin että postimies ja putkiasentaja saapuvat paikalle milloin tahansa mutta rajansa kaikella. Ehkä heitä ei päästetty sisään. Kaikki kertoivat nimensä mutta onneksi kukaan ei olettanut minun niitä muistavan. Sitten kuulin jonkun sanovan että tästä ei nyt ole paluuta, aletaanpa viettää syntymäpäivää, ja ilmeisesti tuo samainen henkilö viritti teltanhajuisen muovin rintojeni kohdille niin, etten näkisi leikkausta. Niinhän ne luulivat. Superhessun katsetta minulla ei ole, mutta leikkurin katossa oli lamppu josta peilautui virtaviivainen virtahepomainen vartaloni. Katse siis sinne ja välillä happea maskista, jonka joku ystävällisesti eteeni laittoi. Lampusta peilautuvaan kuvaani ilmestyi punainen viiva, leikkaushaavaksi päättelin, ja paljon käsiä ja instrumentteja. Nykimistä ja tönimistä, nostamisen tunnetta ja merkillistä kiskomista lukuun ottamatta (no olipa sitä tuossakin) en tuntenut mitään. Sitten näin pyllyn. Ja jalat. Ja lopulta pään, jota ihan tosissaan kalastettiin ulos. Sitten en nähnyt oikein mitään, koska alkoi itkettää kuullessani surkean nääkäisyn. Ja sen perään rääkäisyn. Seuraavaksi hoitajan tai lääkärin, minä niitä erota, tokaisun "oho". Se ei onneksi tarkoittanut mitään sen vaarallisempaa kuin että kaiffari oli pissannut hoitajan päälle ja kakannut kaiken päälle. Onneksi vasta ulkopuolella ollessaan, ei lapsiveteen eikä haavaan, siinähän olisivat putsanneet Mies tuijotti suu auki siihen suuntaan missä rääkynä kuului. Vauva tuotiin minun ulottuvilleni hetkeksi, sain koskettaa päätä ja selvisi sekin mitä mies oli tuijottanut; lapsella oli valtavat munat. Ei epäilystä sukupuolesta todellakaan Mies otti kuvan minusta ja verisestä, tahmaisesta vauvasta siinä kuvassa ilmeeni on jotain sellaista jolle edes minä en löydä määritelmää. Ihana vauva. Maailman kaunein.

Syntymäkellonajaksi kirjattiin 10.40. Mies lähti mukaan pesemään ja pukemaan poikaansa kun minua alettiin kursia kasaan. Kursinta oli ilmeisen sujuvaa, koska siihen ei yli puolta tuntia mennyt. Mies ehti takaisin vauvan kanssa ennen kuin olin koossa. Nyt vauva oli puettu ihastuttaviin TYKSin froteisiin ja lopettanut rääkymisen. Se katsoi minua suurilla sinisillä silmillään, maailman kauneimmilla tietysti, vaikka mies puhui jotain alieninsilmistä. Itsellään on. Se katse oli jotain niin viisasta, tiedättehän sellainen katse kun tietää elämän tarkoituksen mutta ei kerro sitä. Mitoiksi sanottiin 3260 grammaa ja 51 cm, joista pituus on arvioitu jalkojen asennon mallia linkkuveitsi täydellisen perätilan jäljiltä takia. Apgar-pisteitä tuli 9/9/9, minulle jäi epäselväksi mistä se yksi lähti. Mutta mitä siitä, kun minä tiedän poikani olevan täydellinen.

Kun verho otettiin edestä pois, näin hämmästyksekseni (tai järkytyksekseni) jalkani, jotka olivat koukussa vaikka olisin voinut vannoa että suorana ne olivat. Järkytyksen aiheutti lähinnä se, että en ollut nähnyt reisiäni sitten syyskuun ja ne olivat paksummat kuin muistin. Kaikkea sitä miettii mitä epätodennäköisimmissä tilanteissa

Minut siirrettiin takaisin sairaalasänkyyni ja sillä heräämöön, missä meille tarjottiin omenamehua (join myös miehen mehun koska olin varma että kuolisin nälkään, olinhan ollut jo 12 tuntia syömättä) ja minulle lisähappea ja suolavettä tiputuksena. Verenpaine oli pikkuisen alhaalla, tuollaiset 80/50 ja rapiat. Vähän huippasi, mutta happi auttoi. Ja se vauva, jota sain imettää siinä. Miten se osasikin, ahneesti kävi kiinni ja vieläkin katsoi minua tummilla viisailla silmillään. Niisk. Vietimme heräämössä pari tuntia, minkä jälkeen hoitaja tuli hakemaan meidät ylös synnytysvuodeosastolle takaisin. Siellä olimme loppupäivän. Minut pestiin sängyssä ja topattiin siteillä. Sain uuden parhaan ystäväni, nokkamukin, ja vettä. Kohta myös ruokaa, tai "ruokaa"; kasvissosekeittoa lantrattuna vedellä, nokkamukista totta kai. Ei mennyt alas, onneksi sain myös kiisseliä ja jogurttia. Raja se on nälkäisenkin syömisellä.

Vauva oli sängyssä vieressäni, eikä tarvinnut edes pelätä että kierähtäisin sen päälle en tosiaan kierähdellyt yhtään minnekään. Mies istui vieressämme ja höpötti hurmaantuneena kyyneleet silmissä vuoroin minulle, vuoroin vauvalle, ja välillä meille molemmille. Me olimme nyt perhe.

Ylös pääsin seuraavana aamuna valvotulle vessareissulle, epiduraalikaterin kautta tulevaa kipulääkettä vähennettiin jo lauantaina ja sunnuntaina pyysin että piuha otetaan kokonaan pois, oli liian avutonta pyytää aina joku irrottamaan minut yöpöydästä kun halusin vessaan tai vaikka kaapilleni. Siitä eteenpäin pärjäilin Buranalla, alkuun 3x600mg per vrk ja siitä vähentäen, kunnes nyt tällä hetkellä (kun leikkauksesta on tasan viikko) otan 2x400 mg per päivä ja toivon että pian en tarvitse lääkettä ollenkaan. Vauva on paras parantaja, suklaa hyvä kakkonen. Onneksi mies on ymmärtänyt jälkimmäisen ja pitää varsin järkevänä että syön levyn per päivä. Lääkkeeksi, totta kai.

Nyt siis ollaan kotona ja olo on loistava. Sektiosta ei jäänyt minkäänlaista kammoa tai edes pelkoa, voisin milloin tahansa (no ei nyt aivan kirjaimellisesti..) mennä uudelleen samaan toimenpiteeseen. Tosin kotiuttanut lääkäri sanoi että harvoin on nähnyt yhtä siistiä ja hyvin parantunutta haavaa, ja yksikin hoitaja kysyi kahdesti että "Leikattu? Miten sinä noin suorassa kävelet?". Olen selvästi luonnonlahjakkuus, tulkaa ja leikatkaa vain ;)