Rakastan meidän autoa. Meidän ihanaa pusipusirellua, meidän herneenvihreää tilaihmettä, meidän tehokkailla pyllynlämmittimillä varustettua automaatti-ilmastoitua näpsäkkää pikku kiesiä. Minä periaatteessa joissakin asioissa ekologisesti ajatteleva ja toisinaan jopa pehmeähköjen arvojen kannattaja, minä oikeasti rakastan autoa, yksityisautoa.

Kun olin pieni, tai vanhempani pitivät minua pienenä, en tykännyt autoista, saati autoilusta.

Meidän autot haisivat aina seitkytluvulta ja märältä koiralta, oli vuosikymmen mikä hyvänsä. Niissä autoissa ei ollut turvavöitä takana, ilmastointi toimi avaamalla kaikki ikkunat ja saamalla niskansa kipeäksi, niissä mikään ei toiminut tai jos toimi niin lähti kohta irti. Vaihdekeppi irtosi Cortinasta liikennevaloissa, Lada irtosi tiestä ojan pohjalle kaatopaikan kupeessa keskitalvella, äiti irtosi Taunuksen etupenkiltä raivopäissään kävelemään ja jätti minut yhtä raivopäisen isäni kanssa kivalle pikku ajelulle. Aina eksyttiin ja aina riideltiin. Minä istuin hiljaa takana ja yritin olla kuin en olisikaan, toivoin vain että mentäisiin kotiin tai edes jonnekin kun minua pelottaa tämä. Pelkäsin että äiti jättää, että se lähtee kävelemään Kälviältä kotiin ja jättää minut kestämään isän ja koiran ja radion kanssa yksin.

Lomamatkamme suuntautuivat autoillen Pohjanmaalle äitini kotikylään jossa toiseksi yleisin kuolinsyy oli (ja on varmaan edelleen) itsemurha. Lukuisin variaatioin. Yleisin oli jonkinsorttinen pöhö, koska siinä kylässä ei ollut muuta tekemistä kuin syöminen ja käyminen kerran viikossa lainastossa (= kirjasto, toim. huom.). Minä matkustin alkumatkan makuuasennossa koiran kanssa farmariauton takaosassa, koska oksensin aina viimeistään Nousiaisissa jos rantatietä mentiin, ja mehän mentiin koska muulla reitillä eksyttiin. Rantatieltäkin voi eksyä, ainakin jos yrittää oikaista. Ja mehän yritettiin. Koirakin oksensi, ja sitten kiroiltiin ja siivottiin ja pyyhittiin ja matkustettiin loppumatka oksunhajussa.

Kun oltiin päästy niin pitkälle että mahalaukku oli jo tyhjä, sain tulla takapenkille. Keskipaikalle, ja koska vöitä ei ollut niin sellaiset eivät rajoittaneet. Istua keikuin penkinreunalla pidellen sylissäni matkaradiota. Tai no mikä matkaradio se nyt oli, keittiön hyllyltä napattu transistoriradio kasettipesällä. Soimaan laitettiin Taxi by night tai Irwinin parhaat tai Kesän lapsi -kokoelma, tai jos oikein hurjiksi heittäydyttiin niin Finnhits vol kaks. Minä pidin radion kajaripuolta suunnattuna etupenkille ja tuijotin tiukasti tietä etten yökkisi radion päälle, henkisestä tai fyysisestä pahoinvoinnista. Patterit kestivät minkä kestivät ja sitten musiikkiin tuli uusi vonkuva sävy. Sen ei annettu häiritä. Ja sitten taas eksyttiin.

Lyhyemmätkin matkat olivat traumaattisia. Minä inhoan Uuno Turhapuro -elokuvia. Siis todella inhoan, ällöän, tunnen syvää vastenmielisyyttä, en tahdo katsoa, saan migreenin jo tunnarista. Valkeni? No. Vanhempani eivät a) näe näissä elokuvataiteen helmissä mitään heikkoa kohtaa ja b) usko että oikeasti inhoan niitä, se on kuulemma "vaan taas sitä oikuttelua, höpöhöpö". Nykyään olen autuaasti aikuinen eikä tällaista enää tapahdu, tai jos pyrkisi tapahtumaan niin kyllä totta vieköön tapahtuisi monenlaista jatkotoimenpidettä minun puoleltani, mutta silloin puolustuskyvyttömänä lapsena ja vielä esiteininäkin asetelma oli tyystin toinen. Sunnuntain ratoksi kerran vuodessa minut pakattiin kulloiseenkin haisevaan autoon ja kuskattiin "tuonne noin" tai "keskustassa käymään" tai "mamman luokse kahville" ja sitten karu totuus paljastui kun kaarrettiin leffateatterin eteen. Vaihtoehdot olivat katsoa Uuno tai kävellä kotiin. Ei ihan lyhyttä matkaa. Jos nostin metakan, katsoin Uunon. Jos alistuin, katsoin Uunon syöden Lontoonrakeita. Aina Lontoonrakeita. Ja aina se pussi hajosi kun isäni kiukuspäissään (se oli aina kiukkuinen) tempaisi sen auki. Keräilin niitä karkkeja leffateatterin lattialta karmivan uunoonnumeroyksi-renkutuksen kaikuessa aivolohkosta toiseen ja vannoin että tämä on viimeinen kerta, että ensi kerralla haistan tämän, että juoksen metsään pakoon, että en varmana tule tänne.

Uunoja ei ole katsottu ihan sitten pariinkymmeneen vuoteen. Eikä katsota. Ja jos me eksytään reissussa niin mennään sitten eri kautta. Katsotaan toiset nähtävyydet ja toiset tiet. Ollaan perillä vähän myöhemmin tai eri päivänä. Mutta ei riidellä. Oon ja tulevan Pikkuoon ei tarvitse pelätä. Eikä meidän autossa haise.

Siippa on ostanut navigaattorin.