Pikemminkin päinvastoin. Jopa niin, että sitä voisi joskus rajoittaa.

Mammiksen puistotreffeillä oli eilen juttua pakkomielteistäni. Niitä on kuitenkin käsitelty niin laajalti, että vaihdetaan välillä toiseen meikäkukalle tyypilliseen, eli vikamielteisiin. Tyypillinen vikamielle on sellainen, jossa henkilö kuvittelee jonkun jutun olevan jollain tavalla jolla se ei oikeasti (todellakaan) ole, eikä osaa pienessä päässään edes kuvitella että olisi väärässä. Tämä ei ole edes etäistä sukua jurnuttamiselle vaan ihan vain puhdasta tietämättömyyttä, vilpitöntä sellaista. Sellaista jossa oikean tiedon lopulta saavuttaessa kohde todetaan silmät selällään että "AI JAA, mä luulin että...".

Elin yli 20-vuotiaaksi harhaluulossa että anjovis on kasvis. Joku kapriksen tapainen, sellainen mitä en ikinä osta joten se ei erityisemmin kiinnosta. Anjovis kuulostaa ihan kasvikselta, eikö kuulostakin? Anjovis-kasvis. Samaa porukkaa kuin vaikka nauris. Sittemmin jossain espanjanreissulla tuli syötyä rantagrillistä grillattuja anjoviksia (nam!) ja kummasti näyttivät kaloilta. Niin sitä mieli avartuu. Kuvaan kuuluu, että selitin välittömästi kaikilla osaamillani kielillä mielen avartuneen juuri äsken.

Ja sitten tuli tämä laihdutusjuttu. Alakarppaus. Hmmh. Laihduttamisesta tiedän valitettavan vähän ja siihen en yhdistänyt moista sanaa ollenkaan. Alakarppihan on Pohjanmaalta kotoisin oleva hiihtäjä, sellainen joka treenaa juoksemalla suossa ja sitoo jauhosäkin selkään kun hiihtää susia pakoon talvella. Alakarpin etunimi voisi olla vaikka Jouko. Tai Pertti. Koska en seuraa myöskään hiihtoa (enkäpä kyllä juuri mitään muutakaan urheilua, paitsi sivusilmällä miesten uimahyppyjä) ei homman todellinen laita selvinnyt sitäkään kautta. Ja taas, kun ystävällisesti joku valaisi asiaa, piti hihkaista että häh, eikö se olekaan hiihtäjä? Mä kun luulin...

Loppukevennetään vielä näinkin rankkaa aihetta; silloin kun Pekka Ruuskan Rafaelin enkeli -biisi oli tosi in ja hitti, vuonna nakki siis, kuulin koko sen armaan kesän siinä laulettavan "anna minulle harmaat hiuksesi" kun kyse on siis toki armahduksesta. Tästä johtuen ko. biisi tuo edelleen minulle täysin kristallinkirkkaasti mieleen silloisen kuviksenopettajani, jolla oli pitkät harmaat hiukset.

Ihmeellinen on ihmismieli.