Koska meidän Oo lähtee reissuun, piti hankkia pojalle passi. Helppo homma. Otetaan passikuvat ja käväistään poliisiasemalla tekemässä hakemus, maksetaan itsemme kipeiksi ja haetaan passi aikanaan pois, ja sitten vain matkustamaan. Niinhän sitä luulisi.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Passikuvaa ei noin vain räpsäisty. Kuvaaja RajalaCamerassa oli kiva ja melkein ostettiin uusi kamerakin siinä. Oo suhtautui kuvaamisessa käytettävään takahuoneeseen terveen uteliaasti, lamput olivat kivoja ja rullaverho se vasta olikin, ja olihan siellä lelujakin ja tosikiva korituoli. Sitten piti ottaa se kuva. Ei. Äiti. EI! Kiemurtelua, vääntelehtimistä, alas tästä tuolilta nyt ihan heti, eiiiiiii! Kuvaaja näpsi kuvia hiki päässään, tuloksena sekalainen valikoima kuvia Oon päälaesta (katsoi alas ratkaisevalla hetkellä), vasemmasta profiilista (katsoi sivulle ratkaisevalla hetkellä), posken kaaresta (katsoi taakseen ratkaisevalla hetkellä) ja taustalla olevasta valkokankaasta (hyppäsi tuolilta äidin syliin ratkaisevalla hetkellä). Heilutettiin käpyä ja naksutettiin sormia ja heiteltiin palloa ja tehtiin hassuja ilmeitä. Päästettiin hassuja ääniä (itsekontrolli oli mennyt aikaa sitten tässä vaiheessa), tanssittiin salsaa ja hypittiin. Niin että jos nyt katsoisit tänne näin ja olisit hetken paikallasi. Ei.

 

Ei siinä sitten auttanut enää mikään. Äärimmäiset keinot käyttöön, eli isin halvennuksesta ostetut pääsiäismunat ostoskassista esiin, kovaan ääneen maininta että katso täällä on suklaata, ja jo jähmettyi poika paikoilleen. Kuvasta tuli, jos nyt ei edustava, niin sääntöjen mukainen kuitenkin. Sitä paitsi onhan tuo nyt ihan perinne, ainakin tässä perheessä, että passikuva näyttää vankilassa otetulta ja on sellaiseksikin aika epäonnistunut. No eikä, kun Oo on tosisöpö tässäkin. Eikö?

 

 

Tuli kyllä mieleen että olisi pitänyt käydä räpsäisemässä se passikuva vauvasta eikä touhoikäisestä... Vauva olisi maannut paikallaan eikä pyörinyt sinne tänne. Tosin sitten muistin että ei Oo maannut vauvana paikallaan passikuvasääntöjen mukaisesti vaan huusi kuin hinaaja jos ikävästi pysähdyttiin tai paikoillaan pidettiin. Taas kerran; aina ei voi voittaa mutta aina voi hävitä.

 

Nonih. Nyt oli kuva olemassa, ei muuta kuin hakemusta täyttämään jne. Perhe Relluun ja kokka kohti poliisiasemaa. Jonotus kesti tunnin. (Vessassa oli muuten sellaiset narkkarivalot että oikeasti hyvä kun sinisen laukkunsa löysi lattialta asioinnin jälkeen. Liekö miten yleinen ongelma että piikittäjät leiriytyisivät poliisiaseman vessaan jos siellä jotain näkisivät. Voihan se olla. En minä tiedä.) Tiskille päästyämme kuulimme että vanhemmilla pitää olla mukanaan henkkarit. Ei se ollut mikään yllätys, en nyt ihan idiootti ole, mutta sitä en tiennyt että ajokortti (samaisen poliisiaseman myöntämä) ei kelpaa henkkariksi. Pitää olla passi. Yllättäen meillä ei ollut passeja mukanamme. Virkailija oli kuitenkin ystävällinen, joskin niin hiljaisella äänellä puhuva, etten kuullut juuri mitään (osansa oli Oolla joka kirkui korvaani) ja laittoi hakemuksen tunnistamista vaille valmiiksi. Siippa meni vilauttamaan omaa passiaan renkaidenvaihtoreissulla ja homma oli sillä klaari. Nyt odotellaan viikko ja haetaan Oon passi matkaa odottamaan.

 

Aika jännää.