Tulipa katsastettua Puuhamaa. Isompien serkkujen seurana toki, Oolle sinänsä riittäisi vielä Seikkis. Ja niin riittäisi Oon äidillekin. Ensin näytti siltä että isillekin, mutta sitten kun isi pääsi liukumäkeen niin alkoi lyyti kirjoittaa. Äidille kokemus oli niin rasittava että pitää tässä toipua huolella ennen seuraavaa reissua, joka starttaa tiistaina.

Oo ei halunnut matkustaa Tervakoskelle. Tai minnekään. Avaa avaa avaa avaa poi poi poi poi avaa avaa avaa -mantra oli taukoamaton koko matkan, eikun anteeksi, taukosihan se itkun verran aina välillä. Avata pitäisi siis turvavyö, auton ovi tai mitä tahansa, vaikka ikkuna toiseen ulottuvuuteen kunhan siitä autosta pääsisi pois ja vipeltämään. Puhe liukumäestä aiheutti sekunnin katkon ulinaan mutta sitäkään ei voinut käyttää kovin monta kertaa. Uskottavuushan siinä kärsii kun sanotaan että pääset liukumaan ja mitään pääse, ei edes irroteta turvaistuimesta.

Hämeenlinnasta huristettiin siis kohti Puuhamaata. Varoituskellojen olisi pitänyt kilistä (ja ne kilisivätkin) kun moottoritieltä Tervakoskelle erkaneva ramppi oli tukossa. Jonoa. Loppumatonta autoletkaa. Siinä meni aikaa, mitähän nyt olisi mennyt, ja päästiin sinne tielle josta perille on enää kolme kilometriä (tässä vauhdissa opaskyltit ehti todellakin nähdä). Jonoa. Jono liikkui kilometrin per puoli tuntia. Kun matkaa oli jäljellä kaksi kilometriä, pakkasin Oon vaunuihinsa nukkumaan ja kävelin loppumatkan. Siippa hituroi jonossa vielä tunnin.

Kun siippa pääsi autoineen portista sisään, portista ei enää päässytkään sisään koska parkkipaikka oli täynnä. Kello oli jotain puoli yhden paikkeilla. KAIKKI olivat Puuhamaassa. Normaalisti kaikki ovat meidän Prismassa, mutta tänään ne olivat tuolla. No ei muuta kuin auto tienvarteen ei-ihan-laillisesti mutta siihen luottaen että noin 300 muutakin autoa oli siellä miten lie poikittain, ja ostamaan jäätelöä. Paitsi että "ai, ei se kioski taida olla auki" kuten nerokkaasti totesi eräskin puistotyöntekijä. Turha varmaan mainita että (naisten) vessaan oli kilometrin jono. Kihisin. Siippa osti  kaksi kanelipullaa ja antoi ne molemmat minulle. Onneksi Oo nukkui. Hyvä pulla, parempi mieli, ja asiaa auttoi myös viimeisen lukollisen säilytyslokeron bongaaminen meille.

Onnellinen lapsi on paras kiitos. Oolla oli hauskaa.

Liukumäki oli hauskinta mitä ikinä on ollut. Kikatus alkoi kuulemma jo ennen kuin liuku alkoi. Kuulemma, koska minen kiipeä noin korkealle. En tod.

Monsteriauto se vasta. Isin kanssa tietenkin.

Ja se veneiden uittaminen! Äitikin tykkäsi siitä. Patojen tekeminen (ja sitten veden vapauttaminen) on aina ollut julkisia intohimojani. Keväisin pihalla on _ihana_ tehdä puroja ja katsoa kun vesi virtaa. Jäätä tietysti rikotaan ja yritetään sulattaa nopeammin että vettä valuisi enemmän. Voi sitä kuopimista. Tämä oli sukua sille, tuloksena sekä äidillä että pojalla märät lahkeet.

Toinen juttu josta äiti tykkäsi tosipaljon. Veneessä oli kaasupoljin ja ohjaustanko, sillä pääsi huimasti ympäri ja aika lujaa. Oo kikatti.

Sitten vähän väsytti. Onneksi oli makkaraa, eli makkaa, mukana. Vielä pikainen pulahdus uima-altaassa, veden toteaminen kylmäksi ja väenpaljouden liialliseksi, ja suunta kohti kotia. Matka kotiin kesti pari tuntia, lähdimme matkaan siinä klo 19 paikkeilla, takana oli touhukas päivä ja tunnin päiväunet.

Oo ei nukkunut autossa. Avaa avaa avaa avaa poi poi poi poi avaa avaa avaa -mantra oli taukoamaton koko matkan, eikun anteeksi, taukosihan se itkun verran aina välillä.

Ihan vähän väsyttää.