Ne on näin isoja jo:

Oo täytti kolme vuotta. Omasta mielestään on puoli neljä. Ja pikaveturi, ei nyt ainakaa Oo, paitsi jos kysytään onko se nuijapää/äidin kulta/pikkupulu/hassu/jotainsemmosta. Silloin se kurtistaa kulmiaan ja tarkentaa olevansa Oo.

Vee löysi kylvyn riemun. Nyt kun istumalihakset ovat hallussa ja äiti voi samalla läträtä suihkussa tai lukea helppotajuista kirjaa, kylvyssä voi viettää aikaa enemmänkin. Silmiä ei paljon uskalla räpyttää, saati muualle vilkaista, mutta enää ei tarvitse tappaa selkäänsä pitelemällä vauvaa kaksin käsin kiinni ammeessa.

Selästä puheenollen. On eletty vähän raihnaisia aikoja. Ensin meni jalka. Pudotin siihen kynttilän ja se sanoi poks. Ei kuulosta vaaralliselta vai? No se kynttilä oli sellainen suunnilleen tuopin kokoiseen juomalasiin valettu malli, ja putosi pääni yläpuolelta hyllyltä jalkapöydän päälle. Kipeä on. Sitä nilkuttaessa sitten tuskautui ensin nilkka, no se on tuttua ennestään, mutta nilkkaa klenkatessa selkä sanoi sopimuksen irti. Ja nyt sattuu. Burana on kuin karkkia kiskoisi (paitsi maultaan, ja karkkilakko muuten jatkuu edelleen, saldo miinus 8 kg) ja lämpötyyny on kiva mutta ei se mitään auta. Lääkäriinhän ei jaksa mennä, mitä se nyt tälle muka tekisi, pöh.

Toiminnallisia vaivoja siis on. Ja kuin ne eivät riittäisi, eikö meille tullut enterorokko. Ensin Oolle (synttäreiden jälkeisenä yönä toki), sitten Siipalle (en voi väittää etteikö olisi kiva säilyttää sitä sairaslomalaisena täällä kotona) ja minullekin jonkinlaisena. Veellä on vain räkis. Eh. Sanoinko "vain"? Krääähh öhöhhöh krööh krrääh yskyskysk. Siinä säestystä öihin. Ja tissi suussa voi nukkua, muuten ei oikein voi. Selkä kuolee.

Keleen silsat. Jättäisivät meidät rauhaan, me ollaan ihan kilttejä. Vai siksikö ne meitä vainoaa?