Kun lehdestä lukee tai uutisista kuulee kuolemasta, ennenaikaisesta sellaisesta, sitä ajattelee että kamalaa, joskus herkkiksenä itkeekin vähän (tai paljon). Lapsen kuolema koskettaa aina, samoin pienen lapsen vanhemman. Ajattelen ja vatkaan, mietin miltä niistä ihmisistä tuntuu ja miten sellaisesta voi selvitä, toipua, turtua, tottua olemaan. Silti lehdestä luettu ja uutisista kuultu on kaukana. Se ei osu meidän turvaverkkoon, se ei vie luottamusta vielä. Se on jossain vallihaudan takana, siinä edessä on vielä muurikin, ei se tule tänne. Mutta kun osuu lähelle, se tekee reiän muuriin ja panee pelkäämään.

Minä en luota enää. En, vaikka todennäköisyys on puolellamme. Minä pelkään kun lapseni menee nukkumaan. Minä pelkään kun hän riekkuu sängyllä villisti pyörien, lyökö päänsä patteriin, osuuko seinään. Edellisiltana tuli yhteenotto tv-tason kanssa, tuloksena vertavuotava haava silmän yläpuolella. Ei paljon nukuttu yöllä.

Ja sitten tuntuu niin itsekkäältä. Minäminäminä ja minun lapsi. Toisten maailma on palasina ja minä mietin että mitä jos meille tapahtuisi niin, selvittäisiinkö me ikinä. Melkein tuntuu etten minä edes haluaisi selvitä. Meidän rakas Oo, meidän pullaposki, meidän nukkatukka, meidän töppöjalka.

"Eihän Oolle tapahdu ikinä mitään pahaa" minä kysyn Siipalta joka ilta, ja Siippa vastaa että ei. Mutta eihän sellaista voi luvata. Voi vain leikkiä lupaavansa ja leikkiä ottavansa lupauksen vastaan. Voi yrittää parhaansa suojellakseen, mutta ei se aina riitä. Elämä on joskus hirveän epäreilua.