Hmmh - siis ei sillä tavalla villejä, pois se minusta, vaan enemmänkin outoja.  Viime yönä tapahtui tällaista:

Mammakeidas osallistuu Raumanmeren Juhannukseen (!). Minun hommani on vetäistä lapsille muskari hiekkarannalla. Unohdan Ihhahhaan sanat kesken kaiken ja vaikka itse suhtaudun tilanteeseen huvittuneena, alkaa tuntemattomaksi jäävä äiti sättiä minua huutaen että voisin vähän tuntea vastuuta ja skarpata, tässä on sentään lasten ilo kyseessä. Järkytyn tietysti moisesta ja haluan vetäytyä hotellihuoneeseeni (!!) nuolemaan haavojani. Hotellihuonetta ei yllättäen olekaan, vaan meille on laitettu sänky hotellin käytävälle. Meidän (me = minä ja Oo) käsketään olla hiljaa, koska oikeat asiakkaat haluavat nukkua. Soitan Siipalle että tulee hakemaan meidät, mutta Siippa ei voi koska on töissä. Tilanne on ikävä. Onneksi herään.

Mitä tästä voisi päätellä? Jotain itseluottamuksen puutetta ja oman tilan kaipuuta? Oikeasti minä tykkään laulaa vauvojen kanssa, ja vaikka unohtelen sanoja, kukaan ei ole vielä silmille tullut. Mutta mistä kertoo tuo hotellin käytävä? Alitajuinen pelko että joudumme sittenkin määrittelemättömään majoitukseen tulevalla espanjanlomalla, että nukumme hylätyssä lentokonehallissa koko perhe sadan muun matkalaisen ja muurahaisten kanssa? Entäs juhannusfestareista uneksiminen? En kyllä oikeasti kaipaa sinne, en tykkää bajamajoista enkä vaihdellen jäätymispisteessä tai tuskanhikisenä teltassa nukkumisesta, kun ympärillä pyörii sirkus ja humalaiset mätkähtelevät teltan päälle. Se rokkipuoli on ihan jees. Ihan pikkuisen kutkuttaa ajatus Ruisrockista, mutta vain pikkuisen. Siitä, että unessa Siippa on töissä eikä voi hakea meitä, ei voi päätellä mitään koska ainahan se on töissä muutenkin. Niin paitsi juhannuksena se lupasi laittaa puljun kiinni ja laatuaikailla meidän kanssa.

Freud sanoisi tästä varmaan jotain jos jaksaisi olla kiinnostunut jonkun kotiäidin turhanpäiväisistä unista. Niin ja olisi elossa.