Kun olin pieni ja vähän isompikin, sellainen jonka tahto on  vielä äidin taskussa (aina jaksettiin jankata tätä, kyrsi siitä asti kun tajusin mitään), oli luonnollisesti äidistä kiinni mitä leluja sain. Itse sain sitten päättää työnnänkö ne patterin väliin vai en, usein työnsin. Minulla oli suunnilleen määrättömästi barbeja, kohtalaisesti legoja (joista on jäljellä vissiin kaksi palikkaa ja muutama Fabuland-hahmo - muistan miten sain juuri tuon pakkauksen synttärilahjaksi - onneksi edes ne ovat säästyneet), nukkeja, krääsää, roinaa ja silppua, ja armeijan tarpeen verran muovihevosia. Hieno homma ja oikeesti mukavaa, yleensä sain lelukirjasta rastimani joululahjaksi ja villasukat päälle, ja pinon kirjoja. Jälkimmäiset ovat enimmäkseen tallessakin.

Mutta traumaosuuteen. En ikinä saanut parkkitaloa. Minulle olisi kelvannut ihan millainen kräpsäversio tahansa, kunhan siinä olisi ollut kaksi kerrosta ja ajoluiska. Pikkuautojakin oli. Ne olisivat halunneet parkkiin. Mutta kun ei. Ei tytöille osteta sellaisia. Ei, vaikka joka vuosi rastin sen lelukirjasta ja vielä senkin jälkeen kun en enää kehdannut ikäni puolesta rastia, olisin toivonut että Joulupukki olisi kuullut lausumattoman toiveen.

Enkä saanut kaivuria. Sellaista metallista jolla voi tonkia hiekkalaatikkoa istuen itse siinä päällä kahvoista vääntäen. Eivät tytöt leiki kaivureilla. Mitä siitä, vaikka käytännössä kasvoin aina kiinni sellaiseen jos jollakulla kaverilla tai serkulla sellainen oli. Itkua väänsin kun sormiani irrotettiin kahvoista kotiinlähtöä varten. Ei kun ei.

Olen hirveän negatiivinen ihminen, epäilemättä, mutta nämä karmaisevat puutteet ovat kristallinkirkkaina mielessä vielä neljännesvuosisadan jälkeen. Eikä se puute, vaan se perustelu, tai sen puute. Ja aina pyytäessäni äiti sanoi että katsotaan. Katsotaan oli meillä yhtä kuin ei. Se oli ihan saletti, mutta aina toivoin silti.

Olen hemmoteltu, varmaankin piloille, ainoa lapsi. Ja kiittämättömästi muistan parhaiten mitä en saanut. Eilen kuulin uutisen tutuntutusta perheestä jonka koti ja sen mukana koko omaisuus paloi. Lasten lelut, kaikki muistot, kaikki tarpeellinen ja tarpeeton, valokuvat, lasten vauvahiukset, unilelut, kaikki. Mietin omaa omistamisen tarvettani ja miten suren muistoja joita ei tullut, ajatella nyt, jotain kaivuria.

Ja silti aion huomenna mennä lelukauppaan ja ostaa Oolle parkkitalon.

P.S. Oon ensimmäinen pitkä järkevähkö lause tässä joku aika sitten kuului "Ito auto ajaa lujaa pajkkiin."