Lapsettomuus on monipiippuinen juttu, varsinkin silloin kun perheessä on jo lapsi.

Meillä on ihana rakas Oo, kaikkien toiveiden täyttymys ja enemmän, kaikella tapaa ylivertainen ja joka päivä äitinsä tällä rakkauden määrällä hämmästyttävä. Että miten sitä voi rakastaa ketään niin, että epäröimättä antaisi ja tekisi vaikka mitä sen toisen puolesta. Ja miten joku voi olla niin vilpitön ja ehdoton omassa rakkaudessaan, ottaa äitiä kaulasta kiinni pienillä tahmaisilla käsillään ja painaa naamansa kaulakuoppaan. Ihan vain kun äiti on niin ihana. Nauraa kikattaa aina uudestaan meidän omalle pieni pulska vauva -leikille, ja aina kun kolauttaa itsensä johonkin niin äiti! Minä rakastan tuota pientä otusta, meidän omaa merinorsua (keksinyt sellaisen ihme mölinän josta tulee mieleen luontodokumentin hylje tai vastaava, sellainen joka köllöttää rannalla ja mölisee ajankulukseen), maailman kauneinta vauvaa, pientä poikaa, äidin reipasta sankaria.

"Millonkas teille toinen tulee?" "Olisi se kiva Oon saada pikkuveli kaveriksi" ja "Olisi se pieni ikäero kiva, ette ole toista ajatelleet perään tehdä?" sekä "Me haluttiin tehdä lapset peräjälkeen ja kun ollaan alle kolmenkymmenen, ei sitä sitten enää kohta jaksa, kannattaisi teidänkin nyt jo kyllä."

No siis. Heilutetaan nyt taas tätä lippua. Siinä lukee että Kyllä, olisi kiva saada toinen lapsi. Vaikka heti. Tai vaikka puoli vuotta sitten. Ja mä olen yli 30-vuotias. Pieni ikäero olisi (ollut) hieno juttu. Sisarus nyt ainakin. Itselläni ei sellaista ole, en osaa kuvitella millaista se olisi ollut mutta varmaankin voittopuolisesti hyvä juttu. Tai sitten ei, mutta sitähän en saa koskaan tietää.

En kuulu lapsettomien porukoihin. Sekundäärisesti lapseton ei kuulu oikein mihinkään. Sittenkään, vaikka esikoista väsättiin useampi vuosi. Se tosiseikka antaa tietysti viitettä siitä, että jotain häikkäähän on, että välttämättä meille ei tule enempää lapsia vaikka kuinka toivoisin (ja ihmiset kyselisivät). Meillä ei toimi enää edes patenttiratkaisu ottaa koira (talkkarin vaimon kampaajan kuntosalikaverikin tuli raskaaksi kun ne hankki villakoiran, kaikki tietää tän tarinan). Enkä mä halua koiraa meille. Sitten olen vielä niin outo hiippari että en halua hoitoihinkaan. Väärin. En halua tutkimuksiinkaan. En halua tietää mikä se vika on, kummassa meistä se on, vai molemmissa. Silloin kun Oota ei vielä ollut, ajatus oli tämä sama. Silloin siihen kuitenkin oli erilaista suhtautua, silloin ei tiennyt mitä menettää. Silti ajatus on pysynyt. Au naturel tai ei ollenkaan.

Kärsiä lapsettomuudesta. Ei, kun minullahan on lapsi. Miten sitä sitten nimittäisi kun haluaa tulla raskaaksi ja kuukausi kuukauden jälkeen pettyy? Kärsiä raskaudettomuudesta? Uuskärsiä lapsettomuudesta? Kärsiä uuslapsettomuudesta? Kärsiä?

Sinä tuttu joka luet tämän, älä hermostu. Tämä on iltayön angstia, olen huomenna ihan ookoo. Älä kiertele kun olet itse raskaana, voit hienosti kertoa siitä minulle ja minä olen iloinen puolestasi. Jos en ihan heti, niin ylihuomenna. Olenhan minä kateellinen, totta kai. Mutta se menee ohi, aina se on mennyt. Ja ehkä joskus ilmoitan itse plussauutisesta, hankin sellaisen hienon pulla uunissa -paidan ja olen tohkeissani. Ehkä joku toinen on minulle silloin kateellinen, mikä ei ole toivottavaa mutta ehkä välttämätön sivutuote. Ehkä. Mistäs näitä tietää.

Ehkä meidät on tarkoitettu yksilapsiseksi perheeksi. Mun on vain hirveän vaikea sopeutua siihen. Kun olisi tuota rakkautta jaettavaksi vielä...