Melkein jokainen on kuullut tämän kaupunkilegendan kaupan kassajonossa/ravintolassa/kylässä/torilla/jossain kovaäänisesti vaativasta, vauvaiän ohittaneesta hörhöäidin yhä imetettävästä lapsesta, eikö? Lapsi komentaa jotta nyt mutsi tissiä perkele ja sassiin, ja äiti nolona punastelee. Tarina kerrotaan totena, joko itselle tai useammin kumminkaiman keilakaverille sattuneena, kertojan ollessa yleensä, kertomansa mukaan, olleena sivustaseuraajana. Tarinan lopuksi kertoja sitten päivittelee miten se on sitten kamalaa kun ei osata ajoissa vieroittaa ja on se outoa ja ei sitä vaan ennen noin eikä normaalit ihmiset nytkään.

Minä en tiedä tämän urbaanilegendan syntyhistoriaa, mutta oletetaanpa taas huviksemme että tapaus on tosi. Nico-Jamppa on tahtonut (äidin)maitoa Neuromarketin kassalla. Nyt seuraa sitten se mielipidekysymys; onko ongelma mielestäsi

A. Nico-Jampan äidin saamattomuus vieroittaa jälkeläisensä

B. Neuromarketin liian hidas kassapalvelu vai

C. Nico-Jampan tapakasvatuksen jääminen retuperälle?

Jos Nico-Jamppa huutaisi kaupassa haluavansa suklaapatukan mutsi perkele nyt eikä kohta, kukaan tuskin takertuisi miettimään onko Nico-Jampalla karkkipäivä, onko hampaat pesty ja mitenkä ne nyt lapselle suklaata antavat kun iltalehdistössäkin just puhuttiin lasten lihavuudesta. Ei, kun ne miettisivät hiljaa tai kovaa että onpa siinä lapsella melkoinen kielenkäyttö ja että mahdetaan kotonakin puhua värikkäästi.

Minä toivon että Oo osaa jatkossakin pyytää nätisti. Pyytää se osaa kyllä. Sekä tissiä että suklaata.