Aamulla herätessä ei tullut ääntä. Ei pihinääkään. Hillittömän yskimisen, kröhimisen, kannullisen teetä ja puolen kiloa kurkkupastilleja jälkeen kuului jo pihinää. Lapsi ei saa traumoja karjuvasta äidistä tänään. Kurkussa on kaktus ja korvat narisevat. Krääh. No, mikäs täällä villasukissa hissutellessa, mähän olen VAIN kotona ja hoitoVAPAALLA niin että lomaahan tämä.

Mutta. Eräs keski-iän paremmalla (omasta mielestään) puolella oleva "sukulais"nainen tuossa sitten soitteli. Vastasin, koska minut on kasvatettu hyvin. Tai sitten se oli tilapäinen mielenhäiriö. Veikkaan jälkimmäistä.

Minä: *pihinää*

Vastapuoli: MITÄ? Haloo! Kuka siellä? Oletko sinä siellä? Haloo?

M: *Krööööhhäähh kräh* Joo. Oon. Mulla ei tuu ääntä, en pysty puhumaan, puhu sinä.

V: MITÄ? Mikä sulla on? Eikö sulla tuu ääntä? Miksei sulla tuu ääntä? Oletko sä kipeä? Ei tuu ääntä vai? Mihin sun ääni on mennyt?

M: *körh*

V: Kuuletko sinä? Voivoi sentään kun ei tule ääntä. Kuuletko sä mitä mä sanon? Voivoi, nyt ei kuulu mitään.

*PIIIIIPPPPPPPPP* (->korvat lukkoon)

V: Kuuluuko nyt? Voivoi. Miten sä nyt pärjäät? Oletko sä kipeä?

M: Mitä asiaa sulla olikaan? (kuiskaten ja kähisten)

V: Mulla on sulle tuota tavaraa tuossa säkillinen, se on nyt täällä, kuule se on tuolla mun autossa nyt, tiedätkö sä mitä siellä on, säkillinen tavaraa on, sä kuulemma tiedät. (Tiedän, toim.huom.) No kuule minä soitan sun siipalle, vai soitanko mä, vai miten me nyt tehdään, tulenko mä sinne?"

M: (viimeisillä voimillani) Ei tarvi, eiiiiii...

 

Mä en nyt tiedä soiko kohta ovikello. Mutta sen tiedän että en avaa. Mä olen "just kaupassa". Harmi.