Kun saa lapsen, saa paljon mutta menettääkin jotain. Enkä puhu nyt mistään spontaaneista leffakäynneistä ja ravintolailloista ja vuoristovaelluksista. Viimeksimainitut nyt ovat muutenkin melko eikiitos ja ensinmainittuihin olen turhan vanha ja väsynyt. Mukavampaa on hakea kebabit ja vuokrata leffa kotiin. Asioita pitää suunnitella vähän tarkemmin, ja yleensä laiskuus voittaa niin että jäädään sittenkin kotiin, mutta se on itse asiassa vain plussaa. Kotona on kivaa.

Mutta se, mille oikeasti saa sanoa hyvästit ja vilkuttaa perään, on muisti. Ei pienintäkään toivoa kauppareissun sujumisesta käsikirjoituksen mukaan ilman sitä käsikirjoitusta, aka ostoslistaa. Ei mahdollisuuttakaan, että kotoa lähtiessä kaikki olisi mukana, vaikka "kaikki" on vain yhtä kuin puhelin, lompakko, avaimet, varavaipat, jonkinlainen pussi likaisille vaipoille, harso tai pari (ei voi elää ilman näitä), vaihtovaatteet vähintäänkin lapselle, mahdolliset eväät, nokkamuki, kamera (koska lapsi saattaa olla erityisen suloinen ja kuvauksellinen juuri tänään jossain) ja kaikki se mitä normaalistikin käsilaukussa tarvitsee olla (paitsi huulipuna, koska 1,5-vuotias saa sellaisen kanssa aikaan hirveää jälkeä). No juu. Myönnetään, että "vain" on vähän alimitoitettu sana tähän. Ihmekös että puolet listalta unohtuu aina. Ja pärjätäänhän sitä ilmankin, tavalla tai toisella.

Mutta se muisti. Tänään minulla oli päivällä mielessä joku aivan tolkuttoman hyvä ja nerokas aihe tähän blogiin. Sommittelin mielessäni sanoja ja olin tyytyväinen itseeni. Tämä oli siis aamupäivällä. Iltapäivällä, kun olisi ollut aikaa kirjoittaa, istuin tässä ja tuijottelin mieleni tyhjää taulua. Ei _mitään_ havaintoa mistä oli tarkoitus kirjoittaa. Tuskin se siis niin nerokasta oli sittenkään, tai jos oli niin jotain nyt sitten menetitte.

Ennen lasta minulla oli tapana unohtaessani jotain mennä takaisin siihen paikkaan jossa viimeksi sen muistin tai josta lähdin. Tyylillä muistaa keittiössä että kah, makkarissa on puhdas paita tämän äsken tomaattikastiketta päälleen saaneen tilalle, menee makkariin ja seisoo siellä hölmönä jotta mitäs mä tänne tulin, menee takaisin keittiöön ja muistaa että jaa se paita. Lapsen saatuaan sitä em. tilanteessa menee makkariin, seisoo siellä hölmönä mutta ei muista mistä oli tullut, joten ei voi mennä takaisin. Toisaalta tomaattikastike paidassa on ihan no big deal, pahempaakin on nähty, koettu ja haistettu.

Yhtään en muista mitä sitten piti sanoa, joten hyvät päästäiset vaan. Tarvittaessa vaikka munaisat.