Kun seuraavan kerran tarvitaan vertauskuvaa jollekin äärettömän epäloogiselle, täysin sattumanvaraiselle ja sattumanvaraisuudellaan mahdollisimman paljon (muiden) elämää hankaloittavalle asialle, lanseeraan käyttöön käsitteen lapsen uni. Siis piru vie että tuosta saisi hienoja todennäköisyyslaskuja lukiomatikkaan, ja jos sattuisi oppilaan pärstäkerroin sillä kertaa olemaan tapetilla jotenkin negatiivisessa mielessä niin ei muuta kuin punakynä viuhumaan ja reunaan merkintä jotta no ehkä, yleensä, mutta ei tällä kertaa.

Nimittäin kun lapsi nukkuu, mihinkään ei voi luottaa. Paitsi siihen, että edes optimaaliset tai pakottavat olosuhteet eivät merkitse yhtään mitään. Jos lapsen tulisi ehdottomasti nukkua, hän ei nuku. Jos lapsi ei saisi nukahtaa, hän nukahtaa vaikka vieressä soitettaisiin haitarilla Pelle Miljoonaa. (Se on muuten karmeaa kuultavaa, koettu on.) Jos lapsen olisi suotavaa nukahtaa nyt aika pian, hän nukahtaa myöhemmin. Jos lapsen olisi hyvä herätä nyt ihan heti just, hän ei herää. Jos olisi tosi kiva jos lapsi nukkuisi vielä vaikka vähän aikaa, hän ei nuku. Otetaan pari esimerkkiä.

Äiti on tosiväsy ja päättää kerrankin mennä lapsen viereen nukkumaan päiväunia. Lapsi nukahtaa tuosta noin vaan syvään uneen ja kuorsaa vienosti raajat levällään, on siis niin unessa kuin ihminen voi olla. Äiti muistaa että hitto, piti soittaa neuvolaan, ja puhelinaika on nyt. Soitanpa ensin ja tulen sitten nukkumaan tähän. Äiti hiipii toisaalle soittamaan, aikaa jonottamiseen ja puheluun kuluu kymmenisen minuuttia. Äiti tulee takaisin makkariin ja hissunkissun ääntäkään päästämättä hiipii sänkyyn. Lapsi herää.

Äiti on saanut neuvola-ajan iltapäivään, mikä on kaikella tapaa fiksua ja meidän perheessä toimivaa. (Hah.) Päiväunien jälkeen reippaana tekemään palikkatornia, eikös vaan. Lapsi, joka on herännyt seitsemältä, ei tällä kertaa kuitenkaan nukahda päiväunille ennen yhtä. Kun ei vaan nukahda. Kiemurtelee, jumppaa, nousee, selostaa, kertoo, ja vielä havahtuu luukusta tipahtavaan postiin. Nukahtaa lopulta. Parin tunnin unien jälkeen, kun on jo oikeasti kiire, äiti tempoo verhoja auki, hyppii tasajalkaa, heiluttaa peittoa, kutittaa jalkapohjasta, laulaa, taputtaa käsiään, laittaa kasikytluvun sukkahousuheviä soimaan, laulaa mukana, nostaa lapsen syliinsä, kutittaa kainaloista ja kutsuu jo vähemmän vienosti nimeltä. Ei tulosta. Lapsi nukkuu.

Siitä lähdetään että aina voi nukkua kun pitäisi herätä ja ikinä ei nukuta kun äiti haluaisi nukkua. Periaatteessa, siis periaatteessa, Oo nukkuu päiväunensa aina kolmen vartin pätkissä. Päiväunet kestävät siis joko 45 minuuttia, 1,5 tuntia tai 2 tuntia 15 minuuttia. (Kerran Oo on nukkunut kolme tuntia, mutta se oli liikaa. Äiti oli jo soittamassa ambulanssia.) Näin siis, jos emme ole menossa mihinkään eikä sinänsä ole väliä paljonko sitä unta tulee palloon kiskottua. Tai jos en ole menossa viereen päiväunille. Jos taas erheellisesti tuudittaudun kolmen vartin varaan ja menen vaikkapa kampaajalle tyylillä tässä on nyt reilu puoli tuntia aikaa, leikkaa äkkiä niin kerkiää, tuo nukkuu tuossa rattaissa, jokainen arvannee mitä tapahtuu. Sinä päivänä kymmenen minuuttia unta riittää Oolle ihan hyvin.

Saiskos tuohon lisävarusteena ajastimen?