Kun lapsi tulee tiettyyn ikään, niin ei siltä salata mitään, enkä puhu nyt vain karkkijemmasta. Useimmissa lapsiperheissä tunnettaneen käsite kielilläpuhuminen. Tässä yhteydessä sillä ei ole mitään tekemistä uskonnollisen hurmoksen kanssa, vaan sillä yritetään estää jälkikasvun hurmioitumista asioista hallitsemattomasti ja väärään aikaan, yleensä liian aikaisin, tai ollenkaan.

Kun ei koeta tarpeelliseksi että lapsi saa tietää yläkaapissa olevasta sipsipussista tai ysisarjamässystä tai menetä yöuniaan viikoksi suunnitellut Muumimaailmareissun takia, alkavat äiti ja isi puhua käsittämättömiä. Siis tavallisimmin englantia, välillä myös ruotsia, ääritilanteessa saksaa. Usein myös näiden (ja suomen) sekoitusta, jos tarvittava sana ei tule just mieleen. Det menar yleensä att vi har gottsakar i skapet eller Oo is going to bath när han har eaten his meal, tai vad tycker du om jag viestin Tee's mother about visit till Moomindalen. Schöner kan Mann es nicht haben. Eikö ole siis tosi kätevää?

En ole kovinkaan lahjakas verbaliikan alueella muuten kuin selvällä (tai epäselvällä, väittävät jotkut luopiot turkua moiseksi) suomella. Käsittämätön kielipuolinen sekasotku luonnistuu, mutta vääristää samalla loputkin kaikesta siitä opista jota kouluaikoina päähäni kielten tunneilla kaadettiin. Toisaalta, mitä väliä, jos tarkoituksena vierasta kieltä arkioloissa puhuttaessa on vain tehdä itsensä ymmärretyksi?

Vaikka tämä kiertyy nyt kummasti siihen, että meillähän nimenomaan on tarkoitus ettei meitä ymmärretä. Että me saadaan syödä karkkimme itse. Me ahneet, greed, girigt, gierig. Ja monikkomuodoista ei mitään käsitystä.