Minulla on nätti punainen puhelin, johon ylellisyytenä saa aitoja soittoääniä. Ja tekstiviestipiipin paikalla on Oon kikatusta ja hei-hei-tystä. Hirveän symppistä siis. Kun siippa soittaa, kajahtaa Jefferson Airplanen Somebody to love, Mammakeidastutut tunnistaa Juokse villi lapsi -asennebiisistä (jolla on tässä kohtaa kahtalainen merkitys) ja Oon kummisedän soittaessa Matti Nykänen jodlaa Samaa nauhaa (tämä on erittäin huono, vanha ja sisäänpäinlämpiävä vitsi).

Ja sitten on taas dilemma. Ns. yleisenä soittoäänenä on ET-leffasta musiikki siitä kohdasta missä ajetaan pyörillä ilmassa pakoon. Tätä kohtausta en pysty normaalitilassakaan katsomaan niiskuttamatta, joskus enemmän, joskus vähemmän. Raskaana ollessani en todellakaan katso sitä, ei kykene. Vesiputousefekti jysähtää päälle saman tien, räkä valuu nenästä ja posket tärisevät. Kun se on vaan niin liikkistä ja ylevää. (Joo, olen outo, mutta en varmaan ole ainoa, enhän?) Ja soittoääni loihtii verkkokalvoille leffakohtauksen naks vaan.  Niinpä nyt olen vaiheessa, jossa alan itkeä kun puhelinmyyjä tai joku entisestään vieras ihminen soittaa. Ainakin jos en ehdi vastata heti, siis ihan heti. Musiikki ei saa ehtiä saavuttaa aivojen nyyhkykeskusta.

Tänään yritin selittää tätä pikku ongelmaani Mammiksella kaffepöydässä. Tarkkaavaisimmat huomasivat, että lopetin kesken koska kertominen alkoi hillittömästi itkettää. Tämän kirjoittamiseen pystyn vain äärettömällä itsehillinnällä.

Että nyt jos tulee mieleen joku tosi iloinen, täysin vailla mitään paatoksellisia piilomerkityksiä oleva soittoääni, niin saa vinkata vaikka ihan linkin kera. Pakko tässä on jotain tehdä.