niin siinä ei ole mitään outoa. Oudompaa on, jos soitan. Kenellekään.

Kun näitä kummallisia neuroosejahan piisaa omiksi tarpeiksi ja lampaiden syötäväksi, niin esitelläänpä tässä nyt yksi. Puhelimessa puhuminen on kamalaa.

En soita koskaan kenellekään, jos ei ole aivan pakko. Sitten jos on pakko niin en halua kenenkään muun kuulevan tai näkevän kun puhun. Menen tarvittaessa vaikka pimeään vessaan puhumaan, jos vaihtoehtona on että joku kuuntelee sivusta.

Tiedän näyttäväni idiootilta puhuessani puhelimessa ja keskittyessäni kuuntelemaan mitä toinen sanoo, ettei tarvitsisi vielä kuulostaakin idiootilta kun ei kuule tai ymmärrä mitä sieltä luurista kuuluu. Yksi mitä? kui? on ookoo, toinen ei. Siksi en mieluiten sano sitä ekaakaan, koska silloin eka on käytetty ja seuraava on väistämättä toinen. Useimmiten käy siis niin, että en tajua kuuta enkä maata siitä mistä on keskusteltu, olen vain yrittänyt näyttää normaalilta ja teeskennellä että tajuan. Tämä on hiukan hankalaa koska puhelun informatiivinen arvo on puoleltani nolla ja sen lisäksi olen kuitenkin näyttänyt idiootilta. Tykkäänkin tekstareista. Todella paljon.

Tähän on, kuten kaikkeen, poikkeus. Pystyn aivan helposti ja tilanteesta mitenkään kärsimättä hoitamaan puhelimitse ns. virallisia asioita. Ei mitään huolta soittaa Kelaan, lääkäriasemalle tai muuhun semmoiseen. Yhdistyksen asiat hoituvat puhelimessa ihan kohtalaisesti. Mieluummin kyllä laitan sähköpostia kaikille, mutta tänäänkin olen puhunut ainakin viiden ihmisen kanssa puhelimessa liittyen keidasjuttuihin ja selviytynyt hyvin. Vaikkakin luultavasti näytin idiootilta.

Toinen poikkeus on puhua ihmisen kanssa johon luotan. Tässä ei ole kyse siitä, kuinka hyvin tunnen ko. ihmisen tai kauanko olen hänet tuntenut. En välttämättä halua puhua puhelimessa kaverin kanssa, jonka olen tuntenut parikymmentä vuotta vaikka livenä meillä on keskenämme kivaa. Toisaalta jonkun toisen kanssa on melkein kiva puhua puhelimessa, vaikka olemme tunteneet hädin tuskin vuoden. Tarvitsen luottamuksen että puhekumppani joko jo ennestään tietää että olen vähän tyhmä (jolloin ei ole mitään menetettävää) tai että hän on itsekin vähän tyhmä (eikä siis huomaa että minä olen).

Eikö ole muuten hienoa kun nyt tunnistatte itsenne tästä mutta ette tiedä mihin luokitukseen kuulutte? Mutta siitä lähdetään että jos olen ikinä vapaaehtoisesti tai lähes vapaaehtoisesti sinulle pirauttanut niin et kyllä ole kokonaan paha ihminen. Kiitos siitä.