Lähtöpisteessä siis taas. Mikähän siinäkin on, että sitä on niin tyhmä? Mä ihan vilpittömästi kuvittelin olevani raskaana. Mistähän moinen ajatus takaraivoon edes hiipi? Niin ja nyt ketuttaa aivan kympillä että kiertokin näyttää olevan ihan sekaisin, luteaalivaihekin taisi olla sitten viikon. Ei näillä eväillä pikkuveljeä tehdä. Mä olen aika kypsä nyt.

Toisaalta. Ja toisaalta. Oota kun tehtiin useampi vuosi, vaihtelevalla intensiteetillä - mutta luomuna koko ajan - niin olisihan se melko optimistista kuvitella toisen tärppäävän tuostanoivaan. Jotain vikaahan selvästi on. Sitä, mitä se on tai kummassa meistä se on, emme ole halunneet selvittää. Ennen esikoista sitä ajatteli että no, jos ei tuu niin ollaan kahdestaan, onpa meillä työhuone. Nyt olisi järkevää ajatella että no, jos ei tuu niin ollaan kolmestaan ja lellitään tuo yksi. Mutta kun ei sitä ajattele niin. Nälkä kasvaa syödessä ja sitä haluaa lisää. Haluaa vielä kasvattaa mahan ja silitellä sitä ja kuulla sydänääniä. Haluaa tuntea liikkeet ja katsoa muuten hölmöstä vauvakirjasta minkä kokoinen ihmisenitu nyt on. Haluaa vielä nuuhkia vauvanhajua ja kuunnella nääkinää ja pukea ne pikkuiset viiskytsenttiset vielä jonkun päälle. Kantaa trikooliinassa ja sulloa turvakaukaloon. Nähdä vielä ensimmäiset kääntymiset ja istumaannousut ja konttaamiset ja askeleet. Ja haluaa nimetä vielä toisenkin lapsen, nimiä kun on liuta jemmassa.

Mulla on vähän olo että tää on epistä. Mä haluan, siippa haluaa, Ookin haluaa (vaikkei tiedä sitä vielä), me ollaan hyvä perhe, mä olen hyvä äiti. Oikeasti, vaikka karjaisu taitaa välillä kuulua ala-aulaan asti. Mutta me välitetään. Ja me rakastetaan. Meillä riittäisi rakkautta vielä yhdelle. Se yksi voisi tulla.