Yksi tärkeimpiä asioita pitkässä (huu, seuraavaksi 9 vuotta!) liitossa on yhtenevä tai edes toistaan sivuava huumorintaju. Yksinkertaistettuna siis nauraminen samoille vitseille. Tosin tämä ei vielä riitä, vaan merkityksellisempää on se mille vitseille ei naureta. Meillä tämä kulminoituu muutamaan pääkohtaan, niistä täysin yllättäen lista seuraavassa.
- Meillä kestovitsi on sanojen vääntely niin, että merkityksestä tulee päinvastainen. Kuulostiko hienolta? Ei ole sitä vaan oikeasti tosi tyhmää. Esimerkkiä pukkaa: kun telkkarissa mainostetaan vaikka "Uutta, ylellistä ja tilavaa perheautoa" jompikumpi meistä takuuvarmasti lohkaisee ääneen "vanha, alkeellinen ja ahdas auto yksinäisille". Ja toinen nauraa. Aina. Ihan aina. Se joka ei sanonut tätä ääneen, vasta mietti sopivia adjektiiveja. Tätä on jatkettu se 9 vuotta eikä kyllästytä yhtään.
- Kummeli oli huono. Ja kaikki pirkkapekkapeteliukset samoin. Turhapurot ihan pohjanoteerauksia joista saa korkeintaan migreenin. Näille ei naureta.
- Nyhjää tyhjästä oli loistava. Sitä ikävöidään. Vaikka sitä tuli uusintana tuossa noin, niin ei se ollut sama juttu eikä sitä muistettu tallentaa tai edes katsoa, mutta loistava se oli silti.
- Pasila oli ihan järjettömän loistava. Sitä on tallennettunakin.
- Vintiöt. Ajatuskin naurattaa. Tämä on niitä kun tarpeeksi huono on jo hyvä. Aiheesta lisää seuraavassa kohdassa.
- Poikkeus: Siippa lukee Apu-lehden Nitrodiskoa (onneksi lähinnä anopilla tai jossain, ei sentään kotiin tuo moisia) missionaan löytää Suomen huonoin vitsi. Väittää että tarpeeksi huono on jo hyvä. Pöh. Joskus (ja useimmiten) huono on vain huono ja se siitä.
- Poikkeus kaksi. Siippa katsoo pätkittäin kotivideo-ohjelmia. Minä en jaksa enkä muutenkaan näe mitään hauskaa siinä että johonkuhun sattuu. Sama pätee kaikkiin dyydsoneihin ja muihin itsensätelojiin.
- Omat vitsit on tiätty parhaita. Tai olisivat, mutta ei ole tullut keksittyä yhtään. Ja muiden keksimiä en muista.
Niin ja väsyneenä tietysti naurattaa kaikki.
Kommentit