Edellisestä hirviöpostauksesta lempeämpiin tunnelmiin, eli älkää saako minusta väärää kuvaa:

Minulla on vasemmassa nilkassani, siinä luun kohdalla, arpi. Yli 30 vuotta vanha, haalistunut ja enää tuskin havaittava, mutta olemassa silti. Se on muisto omasta tyhmyydestäni, älyttömästä kokeilunhalustani ja sitten siitä, että olin kuitenkin kiltti tyttö joka ei joko uskaltanut tai halunnut myöntää virhettään.

Silloin joskus, vuonna nakki ja käpy siis, tuossa naapurilähiössä oli vuotuiset syyspäivät, markkinat, kinkerit, jotkut. Minä en vielä osannut ajaa pyörällä, tai en jaksanut niin pitkästi, en muista, en muista edes vuotta tarkkaan. Pieni olin kuitenkin. Näihin karnevaaleihin mentiin siis äidin pyörällä, minä istuin tarakalla sellaisessa 70-luvun rautalankahäkkyrässä. Ostettiin varmaan makkaraa tai hattaraa tai metrilakua, mitä siellä jalkapallokentänreunalla nyt sitten kaupiteltiinkin, ja tultiin pois. Äiti muistutti että jalkoja ei sitten ehdottomasti saa ottaa niille kuuluvista telineistä pois.

No minähän otin. (Tietysti. Laitoinhan myös pajunkissan sieraimeen kun erikseen mainittiin ettei niin saa tehdä. Ja illalla uusiksi kun lääkäri oli kaivanut sen ekan pois. Äiti oli ekalla kerralla huolissaan, tokalla kiukkuinen. Minä olin surkea ja nolo.)

Onneksi oli ylämäki siinä kohtaa kun nilkkaan sattui ja aika paljon sattuikin. Äiti huomasi itse että joku nyt panttaa ja pysäytti fillarin. Minä en uskaltanut sanoa että jalka on pinnojen välissä.

Lupaan lapsilleni, että jos nilkka on liiskaantumassa johonkin, siitä voi kertoa heti vaikka se olisikin omaa tyhmyyttä ja just kielletty juttu. Kyllä äiti sen kestää.