Oota odottaessani muistan moneen kertaan ajatelleeni, että syntyisi jo niin voisin lopettaa huolehtimisen. Että onko se elossa, onko se suunnilleen terve, onko sillä joku vikana, miksei se liiku, miksi se liikkuu noin paljon, miksi on tällainen olo, miksei ole minkäänlainen olo ja Ihan Varmasti jotain on pielessä.

Sitten se syntyi ja siitä se huoli sitten vasta alkoi. Edellisiin lisättiin huolet aiheista lyökö se nyt päänsä, löikö se nyt päänsä tosi pahasti, heiluuko sen hammas kun se kolautti sen tuohon, juoko se nyt tarpeeksi vai kuivua nääkähtääkö tuohon oksutautiin, hmmh hengittääkö se, pitääpä herättää se hengittämään, mikä tuo näppy on, onko sillä kuumetta, onko sillä vietnamilainen varvassilsa, miten mä ikinä saan sen pysymään hengissä ja siitä tulee teinikin ja se tahtoo mennä yksin ulos, ja muuttaa kotoa ja byäääh.

Tajusin että raskausaika on huolista pienin ja että on turha märehtiä kun ei asiaan oikeasti juuri voi itse vaikuttaa. Hymyilin sisäänpäin kun joku raskaana oleva huolehti, mietin että voi kuule, et tiedä vielä huolesta mitään.

Nyt olen taas raskaana ja huolesta soikea. Että onko se elossa, onko se suunnilleen terve, onko sillä joku vikana,  miksi on tällainen olo, miksei ole minkäänlainen olo ja Ihan Varmasti jotain on pielessä. Vielä muutama viikko ja alan huolehtia liikkeistäkin.

Hohhoijaa.