Kun vakaasti ja suurin toivein haluaa raskaaksi, ihan itse ja kenenkään painostamatta, ja vielä kokee jonkinasteista vaikeutta tämän toteutumisessa, sitä alkaa helposti ajatella että ei ole oikeutettu valittamiseen vaikka olo on jo parilla sanalla mainiten aika tukala ja väsynyt. Vaikka kyllähän mä valitan. Oihkin ja voihkin ja puuskutan, luistan kaikista velvollisuuksistani (jaa mistä) ja kerjään sääliä. Ja tunnen huonoa omatuntoa kun en osaa vain tanssia, laulaa, nauraa ja olla nöyrän kiitollinen tilastani.

Siis olenhan mä. Kiitollinen ja onnellinen. Mutta kun silti väsyttää. Eikä mulla ole edes raskausvaivoja, sellaisia oikeita. Ei närästä, ei vedä suonta, ei turvota, ei kovin pahasti oksetakaan just nyt, ei ole pukamia eikä äkämiä, varpaankynnetkin sain leikattua äsken. Väsyttää vaan. Ja se raskausvaiva josta ei missään julkisesti puhuta, vanhempi lapsi, se leikkii tuossa autoilla ja höpöttää jatkuvasti jotain mihin pitää vastata. Koko ajan. Ja siis Siippahan on Espoossa eikä tuo lapsi osaa puhua puhelimessa niin että sen höpötyksentarve sillä kuittaantuisi.

Sitten sitä karjaisee lapselle ja tuntee itsensä hirviöksi. Tai yrittää saada sen nukahtamaan päiväunille ja kahden tunnin sängyssä kierimisen jälkeen alkaa itse itkeä kun ei vaan jaksa enää, tämä ei ole oikein eikä kohtuullista, ja pakkoko tuon lapsen on kiekua tuossa kun se voisi nukkua että äitinsäkin voisi. Ja sitten kun äiti vollottaa niistäen lapsen unirättiin niin se lapsi ojentaa uninallensa ja tahmakäpälänsä halaamaan ja sanoo korvaan että ei mitään hätää äiti. Arvatkaa kuinka paljon äiti sitten itkee?

Jos Siippa ei tuo mulle tänään illalla karkkia niin mä alan kyllä parkua.

Edit: Päädyin tämän siivittämänä hieman terapoimaan itseäni. Naps.