Veelle kesäpöksyt Reggaesta. Nätit.

Ohitettiin tervehenkinen pyöräilijä, sellainen joka selkä kumarassa lasit silmillä uimalakki päässä huristaa kohti horisonttia. Oo ihmettelemään jotta miksi ihmeessä se noin lujaa ajaa. Päätteli sitten että varmaan sillä on kiire.

Pikkuisen edempänä hölkkäsi joku toinen tervehenki kohti rantakuntoa. Oolla oli teoria välittömästi valmiina; "äiti katso, tuo juoksee pakoon!" Minä hölmö mutisemaan että joo, niin varmaankin, ketähän se pakenee? "No sitä joka ajaa lujaa, tie-ten-kin!"

Eikö meillä muka urheilla tarpeeksi kun lapsen mielikuva liikunnasta on syö tai tule syödyksi?

No siis minä en. Käsitöistä tuli yläasteella vitonen ja sekin vain, koska opettaja ei omien sanojensa mukaan halunnut nähdä minua enää ikinä, säästyin siis neloselta. Menikin parikymmentä vuotta ja rapiat päälle niin että eivät puikot tässä huushollissa kilisseet. Kertaalleen yritin, mutta homma kilpistyi aloitussilmukoihin ja puikot lensivät seinään, missä vaiheessa Siippa ehdotti että jättäisin kutimet rauhaan ikuisiksi ajoiksi. Hyvä idea, jota kuuliaisesti noudatin.

Ja nyt sitten kääntyi takki. Päätin opetella, opettelin ja tulostakin tuli. Vai mitäs sanotte näistä?

Nätit. Mitä siitä, että eivät mahdu Veelle. Käyttäjä löytyi ystäväpiiristä. Uudet ovat jo puikoilla, tosin vähän jumissa just nyt kun joku mikälie langankierto hankaa vastaan. Mutta kyllä ne joskus valmistuvat, jos eivät nyt Veelle vaipatusaikanaan niin jollekulle muulle sitten :)

Kohta varmaan alan syödä pizzaa tai jotain älytöntä, niin epätodennäköistä tämäkin oli. Mutta tapahtuipa kuitenkin.

Miksi en päivitä useammin? En minä tiedä. En muista. En jaksa. En ehdi. Tai no ehtisin, mutta aika menee irkatessa ja naamakirjassa tekemässä typeriä turhia quizeja joiden perusteella olen milloin mikäkin raisiolainen tai pupu. Puhumattakaan muistiinpanoista muistiinpanojen perään, sillä kaikkiahan kiinnostaa minkä värisellä tuolilla istun ja mikä on lempijuomani. Tietysti.

Mutta asiaan.

Tänään vuosi sitten minusta tuli kahden pojan äiti. Vee pikkuinen tuhisi kainalossa ja olin, mitä nyt vähäsen jumissa sängyssä, elämäni vedossa ja maailman onnellisin. Olen minä edelleenkin, paitsi en elämäni vedossa. Ja Vee on näin iso (11,5 kg ja 79 cm tarkalleen, eilen kävin huvittamassa itseäni neuvolassa):

Jos tätä nyt joku vielä lukee, voisiko viitata, ehkä motivoidun päivittämään useammin jos en tyhjille seinille lätise? Kiitoskiitos.

Tuo ihana siippani yllätti, no siitä on nyt jokunen viikko jo mutta aika rientää. Tuli jostain pyssyleikeistään ja vetäisi NIIIIN oikeasta narusta tuodessaan mukanaan laatikon, josta paljastui uusi paras kaverini. Läpläp. Napnap. Keittiössä. Olkkarissa. Maaten. Lojuen. Katsoen samalla telkkaria. Vahtien kylpeviä lapsia. Keväämmällä parvekkeella auringossa kylpien (no, itäparveke, vähän on rajattu aika tähän mutta ei nyt puututa siihen). Läpläp.

Siippa ei ole tyhmä. Toki ensimmäinen ajatus on että kiva, se tykkää minusta niin paljon että ostaa mulle lahjan josta tulen kovin, kovin onnelliseksi. Ja niinhän se siis tekikin, pusu sille. Nyt tässä kuitenkin on käynyt ilmi että sillä on oma kaara ojassa. Se tahtoo selata Nettiautoa ja Iltalehteä, sitten vähän Nettiautoa, sitten vähän Facebookia ja ehkä vähän Nettiautoa. Ja tämähän ei käy jos vaimo kasvattaa juuria sen tietokonetuoliin oman koneen puutteessa. Nyt kasvavat juuret toisaalle ja sen tuoli säilyy ehjänä. Me irkataan keskenämme.

Kuulostaa parisuhteen alennustilalta? Ei ole. Toinenkin pusu sille. Ja läpläp.

Arvaatte jo? Oksutauti. Noro, mahasilsa, ällöripuli, joku, kuka niitä laskee (en ainakaan minä kun en jaksa kun ei voi nukkua eikä syödä). Tällä kertaa se on minulla, Oolla ja Veellä. Siippa on toki säästynyt kiroukselta, ainakin toistaiseksi. Eilen se oli ihana ja hoiti meitä kotona (kaipa se tajusi että kotiin tullessaan hukkuisi muuten siihen itseensä, tai sitten se oli vain tosi kiltti ja välittävä), mutta tänään sen piti mennä töihin. Tänään on kai tiistai.

Pienempi on aika helppo, no okei sillä on ripuli ja sen vaippaa saa vaihtaa vartin välein, mutta sille kelpaa tissi. Se ei nuupahda eikä kuivahda eikä varsinkaan ulise äitiiii äitiii äitiiiii jatkuvalla syötöllä. Uliseehan se toki muuten, en minä sitä. Sen voi kuitenkin tukkia tissillä. Lisähaasteen tähän tuo se, että Vee potee samalla ekaa korvatulehdustaan ja luonnollisestikin nyt oksuaa antibiootit ulos suunnilleen nielaistuaan. Eiköhän me siis Mehiläiseen päädytä vielä loppuviikosta.

Isompi. No se siis ulisee äitiiii äitiii äitiiiii jatkuvalla syötöllä, ei suostu syömään mitään (ei ihme tällä ololla mutta selitä sitten tuollaiselle puolituiselle että olo vain pahenee jos ei syö), inhoaa nykyään sekä Osmosalia että sitä toista banaaninmakuista (ei ihme sekään, ekaa olen maistanut, tokan kohdalla haistaminen riittää) eikä tahdo enää edes katsoa piirrettyjä. Ja oksentelee sinne tänne.

Minä. Yrp.

Korvatulehdustahan ei kannata huutaa tai valittaa, vähän rauhaton voi olla ja yskiä kissanoksennusäänellä niin, että heikompia tuppaa hirvittämään. Näin saa äidin diagnosoimaan keuhkoputkentulehduksen tai muun kammosilsan ja viemään lapsen lääkäriin, mikä oli tietysti ihan hyvä veto koska toinen korva on tulehtunut. En muista kumpi eikä sitä lapsen käytöksestä mitenkään huomaa. Lääkettä nassuun siis.

Vee inhoaa lääkettään. Toisin kuin veljensä, joka imppaa minkä tahansa tropin autuas kiilto silmissään ja pyytää lisää, Vee heiluttaa molempia käsiään, nipistää suun kiinni ja pyörittää päätään niin että nyt ymmärrän miksi antibioottipullossa on aina litra ylimääräistä lääkettä. Puolethan menee lattialle ja pitkin poikin, vähintäänkin.

Veen menoa sairaus ei hidasta. Nyt kun töppöjalat kantavat sen verran, että tukea vasten pääsee pystyyn ja sohvalta saa kaukosäätimen, on maailma taas piirun verran enemmän auki. Siippa asenteli telkkarin asetukset uusiksi tänään. Veetä nauratti. Eikä kipeälle vauvalle voi olla kovinkaan närkästynyt.

Äidin pieni.

Mutta. Meillä on uusi perheenjäsen. Kirjahylly. Siis uusi kirjahylly. Nyt ihan tällä hetkellä se makaa vielä autuaan tietämättömänä sijainnistaa litteissä ruskeissa laatikoissa olkkarin lattialla, mutta siitä suitsait kokoontuu ja kasaantuu Siipan uudenuutukaisen akkuporakoneen siivittämänä tänään, kirjat menevät suoriin riveihin kera ceedeiden ja sälän, ovet eteen ja vot. Siisti ja käytännöllinen, toimiva ja kaunis koti. Kylkyl. Ainakin silloin kun lapset nukkuvat ja ovat nukkuneet jo tovin, jolloin raivaus on ehditty tehdä. Kuvia seuraa, joskus.

Kun ihminen saa uuden kirjahyllyn, johon mahtuu aiempaa enemmän myös oheistavaraa kirjojen lisäksi, ihminen siirtää ompelutarvikkeet ja kankaat lipastosta toiseen, lipaston huoneesta toiseen, saumurin pöydältä kaappiin (helposti saataville toki), makkarissa lipaston tuosta tänne, sängyn poikittain, ostaa päiväpeitteen jota nyt voi käyttää (Oon sänky siirtyi irti vanhempiensa sängystä pari viikkoa sitten), vaihtaa vähän taulujen paikkoja, siivoaa huvikseen keittiön kuiva-ainekaapit, sulattaa pakastimen (no en vielä, mutta suunnitelmissa on), hankkii parit uudet verhot, päällystää rahin uudelleen, ostaa toisen rahin, hakee lähikaupasta kukkia, lista on todellakin loputon sanan varsinaisessa merkityksessä.

En tiettävästi ole raskaana, joten tämä kaikki tarkoittaa alkavaa kevättä. Kyllä se sieltä tulee :)

Mitäs meille. Oo koristi kuusen alaoksat, tai alaoksan, latomalla siihen vieriviereen koristetta niin että oksa notkasi. Ideaalikuusen, siis täsmällisesti, symmetrisesti ja harmonisen värisesti (puna-kulta, metallivärit, vihreän eri sävyt, ei tietenkään kaikkia näitä sekaisin) voi unohtaa muutamaksi vuodeksi ja siirtyä tyyliin paljon kaikkea ja vähän vielä lisää. Mutta Oo on riemuissaan. Vee puolestaan miettii kulmat kurtussa miksi neulaset pistävät uteliaita sormia.

Vee konttaa ohjuksen lailla huoneesta toiseen, useimmiten äidin syliin tai vessaan. Vessa rokkaa. Potan sisällön voi kaataa päälleen jos äiti ei sitä muista heti tyhjentää. Käsisuihkun letku se vasta on kiva. Luultavasti tuo sukeltaa pönttöön jahka nousee tolpilleen, mikä taitaa tapahtua ihan pian.

Joulusiivousta ei tehty. Laitetaan valot pois ja sytytetään kynttilät, ja se on ihan hyvä. Lahjat voi paketoida huomenna, tai jos ei jaksa niin ei paketoi, on meillä tuolla sellaisia lahjakasseja, nekin on ihan hyviä. Jouluruokaa on. Kala maksoi 27 euroa ja se on lähinnä minun. Siippa syököön sikaa. Joulukortteja ei lähetetty. Meille päin niitä tuli ennätysmäärä, kaikilta kadonneilta sukulaisilta ja muilta, kiitos vaan.

Jotta noin niinkun hyvät joulut, palailen toivottavasti ennemmin kuin myöhemmin, palailen kyllä. Ainakin jahka tästä kaamoksesta päästään ja aivot alkavat toimia, jos jälkimmäinen ei ole ylimitoitettu toive.

Kuvassa Oo kolmisen vuotta sitten. Niin pieni.