Siis minähän olen ihan pro julkinen liikenne. Bussi on ystävä, ainakin silloin kun se tulee ajoissa ja siinä pääsee istumaan. Täällä Aurajoen vehreässä laaksossa kun vielä pääsee lastenvaunujen kanssa ilmaiseksi, taakkanaan vain keski-ikäisten naisten synkät katseet, niin johan kelpaa. Vaikka koko päivän huristaisi paikasta toiseen.

Nyt kuitenkin sekä eilinen että tämä päivä ovat olleet pahoja bussipäiviä. Eilen meni muuten hyvin mutta joku älypää oli kuskannut bussissa ilmeisesti lehmän kokoluokkaa olevaa koiraansa ja tyynen rauhallisesti 1) antanut sen vääntää läjän bussin käytävälle ja 2) poistunut paikalta tekemättä asialle mitään. En oikeastaan tiedä mitä omistaja olisi voinut tehdä kummassakaan kohdassa, mutta kaltoin kohdeltuna myöhempänä matkustana olen vahvasti sitä mieltä että jotain, ihan melkein mitä vaan. (Jos se oli opaskoira niin sitten saa synninpäästön, vai saako opaskoira ulostaa virka-aikanaan?) Astuin nimittäin siihen läjään koska en nähnyt sitä vankkureiden takaa. Arvatkaas haisiko, ja arvatkaas oksettiko? Oksettaa bussissa muutenkin. Matka tuntui piiiiiiitkältä.

Tänään tullessani neuvolasta (juu, kaikki ookoo, Sintin sydän viuhtoi puoltatoistasataa ja äitinsäkin oli sangen kunnossa) parkkeerasin vankkurin taas tutulle keskipaikalle. Katsoin tarkkaan etten astu minkäänlaiseen läjään. Voittekin kuvitella etten varsinaisesti hihkunut kun siihen selkäni taakse istahti kaksi, sanotaanko kauniisti että elämää ja ulkoilmaa sekä kapakkiakin nähnyttä äijää, jotka haisivat aivan törkeän hirveän kammottavan ällöttävän pahalta. Vanhalta viinalta ja nortilta ja hieltä ja kaikenlaiselta mitä en halua ajatella. Ja arvatkaa mistä ne puhuivat koko matkan kohtalaisen kovalla äänellä? Oksentamisesta. Siis todella.

Odotan innolla seuraavaa matkaa.