Viime päivinä olen miettinyt.

Jos olisimme saaneet lapsen heti silloin, kun sellaisen päätimme haluta, meillä olisi nyt esikoululainen. En olisi kotona. Kävisin töissä. Luultavasti asuisimme jossain muualla kuin tässä kodissa, koska isompi koti olisi pitänyt saada aikaisemmin kuin kesällä 2003 jolloin tämä asunto oli myynnissä. (Se edellinen kämppä oli niin pieni että ei mitään rajaa). Koska kävisin töissä ja lapseni olisi iso, todennäköisesti esimerkiksi Mammakeidas olisi korkeintaan nimeltä tuttu paikka. Niin monta ihanaa ihmistä olisi jäänyt tuntematta, niin monta hienoa tapahtumaa kokematta, niin paljon jakamatta.

Vuonna 2000 en luultavasti olisi kantanut lastani liinassa, koska en olisi sellaisesta kuullutkaan. Kestovaipat? (Mitkä? Ne avannossa pestävät rätit vai?) Olisiko meidän perhe lapsentahtinen, olisinko silloin imettänyt pitkään, nukkunut (hyvin) perhepedissä, olisinko kyseenalaistanut neuvolan höpöhöpöohjeet? Olisinko tiennyt mistään mitään? Osunut oikeiden ihmisten seuraan, löytänyt oikeanlaista vertaistukea? Vai mennyt (nykyvinkkelistä katsoen) ihan metsään?

Kun nyt olen tullut vinkuneeksi ja valittaneeksi toisen lapsen kaipuuta, onkohan tällä odotuksella joku tarkoitus? Onko jossain joku ihminen, jonka kanssa minun on tarkoitus osua samalle laskettujen aikojen kuukausilistalle (kohtalouskoa nettiaikakautena?) tai onko se Meidän Toinen Lapsi vain tulossa vasta viiden vuoden päästä eikä vielä valmis syntymään? Tai ehkä meidän on tarkoitus olla yksilapsinen perhe. Sekin on mahdollista. Nyt näinä päivinä on pitkästä aikaa ollut sellainen olo, että olen valmis hyväksymään sen. En ole edes ostanut raskaustestejä enkä tiedä mikä kiertopäivä on. Ällistyttävää.

Sillä jos lapseni olisi syntynyt joskus toiste, aikaisemmin, silloin kun minä itsekkäästi halusin, hän ei olisi Oo. Meidän ainutlaatuinen ihana lapsemme.