Klikklik siis täällä.
Pakko vielä esitellä nämä, tänään valmistuivat. (Totta, ei pitänyt koskaan kutoa eikä sitä sun tätä mutta jos nyt vähän joskus kuitenkin, ehkä, toisaalta.)
Veelle kesäpöksyt Reggaesta. Nätit.
Jos joku ei ole huomannut, blogi on vähän tauolla. Määrittelemättömän mittaisella sellaisella. Jatkan kyllä vielä joskus tässä näin ehkä jopa lähitulevaisuudessa, mutta tehdään tästä nyt virallista. Kyllä me hengissä ollaan.
Käväisinpä Oon kanssa kaksin kaupassa, Vee vietti laatuaikaa isin ja makkaranjämien kanssa kotona. Koska olen laiska ja koska ajatuksena oli raijata kaupasta hirveät määrät ruokaa, siis useammaksi tunniksi, uljas ratsu Rellu kohti kauppaa siis.
Ohitettiin tervehenkinen pyöräilijä, sellainen joka selkä kumarassa lasit silmillä uimalakki päässä huristaa kohti horisonttia. Oo ihmettelemään jotta miksi ihmeessä se noin lujaa ajaa. Päätteli sitten että varmaan sillä on kiire.
Pikkuisen edempänä hölkkäsi joku toinen tervehenki kohti rantakuntoa. Oolla oli teoria välittömästi valmiina; "äiti katso, tuo juoksee pakoon!" Minä hölmö mutisemaan että joo, niin varmaankin, ketähän se pakenee? "No sitä joka ajaa lujaa, tie-ten-kin!"
Eikö meillä muka urheilla tarpeeksi kun lapsen mielikuva liikunnasta on syö tai tule syödyksi?
Minä olen aina sanonut että en kudo. Siis neulo, kuten tätä toimintoa useimmat kaiketi nimittävät. Turkulaiset kutovat (sukkia, villapaitoja, lapasia, villahousuja...).
No siis minä en. Käsitöistä tuli yläasteella vitonen ja sekin vain, koska opettaja ei omien sanojensa mukaan halunnut nähdä minua enää ikinä, säästyin siis neloselta. Menikin parikymmentä vuotta ja rapiat päälle niin että eivät puikot tässä huushollissa kilisseet. Kertaalleen yritin, mutta homma kilpistyi aloitussilmukoihin ja puikot lensivät seinään, missä vaiheessa Siippa ehdotti että jättäisin kutimet rauhaan ikuisiksi ajoiksi. Hyvä idea, jota kuuliaisesti noudatin.
Ja nyt sitten kääntyi takki. Päätin opetella, opettelin ja tulostakin tuli. Vai mitäs sanotte näistä?
Nätit. Mitä siitä, että eivät mahdu Veelle. Käyttäjä löytyi ystäväpiiristä. Uudet ovat jo puikoilla, tosin vähän jumissa just nyt kun joku mikälie langankierto hankaa vastaan. Mutta kyllä ne joskus valmistuvat, jos eivät nyt Veelle vaipatusaikanaan niin jollekulle muulle sitten :)
Kohta varmaan alan syödä pizzaa tai jotain älytöntä, niin epätodennäköistä tämäkin oli. Mutta tapahtuipa kuitenkin.
niin päivitän.
Miksi en päivitä useammin? En minä tiedä. En muista. En jaksa. En ehdi. Tai no ehtisin, mutta aika menee irkatessa ja naamakirjassa tekemässä typeriä turhia quizeja joiden perusteella olen milloin mikäkin raisiolainen tai pupu. Puhumattakaan muistiinpanoista muistiinpanojen perään, sillä kaikkiahan kiinnostaa minkä värisellä tuolilla istun ja mikä on lempijuomani. Tietysti.
Mutta asiaan.
Tänään vuosi sitten minusta tuli kahden pojan äiti. Vee pikkuinen tuhisi kainalossa ja olin, mitä nyt vähäsen jumissa sängyssä, elämäni vedossa ja maailman onnellisin. Olen minä edelleenkin, paitsi en elämäni vedossa. Ja Vee on näin iso (11,5 kg ja 79 cm tarkalleen, eilen kävin huvittamassa itseäni neuvolassa):
Jos tätä nyt joku vielä lukee, voisiko viitata, ehkä motivoidun päivittämään useammin jos en tyhjille seinille lätise? Kiitoskiitos.
Mulla on läppäri.
Tuo ihana siippani yllätti, no siitä on nyt jokunen viikko jo mutta aika rientää. Tuli jostain pyssyleikeistään ja vetäisi NIIIIN oikeasta narusta tuodessaan mukanaan laatikon, josta paljastui uusi paras kaverini. Läpläp. Napnap. Keittiössä. Olkkarissa. Maaten. Lojuen. Katsoen samalla telkkaria. Vahtien kylpeviä lapsia. Keväämmällä parvekkeella auringossa kylpien (no, itäparveke, vähän on rajattu aika tähän mutta ei nyt puututa siihen). Läpläp.
Siippa ei ole tyhmä. Toki ensimmäinen ajatus on että kiva, se tykkää minusta niin paljon että ostaa mulle lahjan josta tulen kovin, kovin onnelliseksi. Ja niinhän se siis tekikin, pusu sille. Nyt tässä kuitenkin on käynyt ilmi että sillä on oma kaara ojassa. Se tahtoo selata Nettiautoa ja Iltalehteä, sitten vähän Nettiautoa, sitten vähän Facebookia ja ehkä vähän Nettiautoa. Ja tämähän ei käy jos vaimo kasvattaa juuria sen tietokonetuoliin oman koneen puutteessa. Nyt kasvavat juuret toisaalle ja sen tuoli säilyy ehjänä. Me irkataan keskenämme.
Kuulostaa parisuhteen alennustilalta? Ei ole. Toinenkin pusu sille. Ja läpläp.
Pesukoneella siis. Minä en nimittäin usko, en voi uskoa, että se selviää vielä tästäkin koettelemuksesta prakaamatta, leikkaamatta kiinni, savuamatta ilmaan tahi räjähtämättä. Se on nyt tänään kuudetta kertaa päällä. Eilen saman verran.
Arvaatte jo? Oksutauti. Noro, mahasilsa, ällöripuli, joku, kuka niitä laskee (en ainakaan minä kun en jaksa kun ei voi nukkua eikä syödä). Tällä kertaa se on minulla, Oolla ja Veellä. Siippa on toki säästynyt kiroukselta, ainakin toistaiseksi. Eilen se oli ihana ja hoiti meitä kotona (kaipa se tajusi että kotiin tullessaan hukkuisi muuten siihen itseensä, tai sitten se oli vain tosi kiltti ja välittävä), mutta tänään sen piti mennä töihin. Tänään on kai tiistai.
Pienempi on aika helppo, no okei sillä on ripuli ja sen vaippaa saa vaihtaa vartin välein, mutta sille kelpaa tissi. Se ei nuupahda eikä kuivahda eikä varsinkaan ulise äitiiii äitiii äitiiiii jatkuvalla syötöllä. Uliseehan se toki muuten, en minä sitä. Sen voi kuitenkin tukkia tissillä. Lisähaasteen tähän tuo se, että Vee potee samalla ekaa korvatulehdustaan ja luonnollisestikin nyt oksuaa antibiootit ulos suunnilleen nielaistuaan. Eiköhän me siis Mehiläiseen päädytä vielä loppuviikosta.
Isompi. No se siis ulisee äitiiii äitiii äitiiiii jatkuvalla syötöllä, ei suostu syömään mitään (ei ihme tällä ololla mutta selitä sitten tuollaiselle puolituiselle että olo vain pahenee jos ei syö), inhoaa nykyään sekä Osmosalia että sitä toista banaaninmakuista (ei ihme sekään, ekaa olen maistanut, tokan kohdalla haistaminen riittää) eikä tahdo enää edes katsoa piirrettyjä. Ja oksentelee sinne tänne.
Minä. Yrp.
Veeparka sairastaa. Ja oikein vaan asenteella isoveljen jalanjäljissä.
Korvatulehdustahan ei kannata huutaa tai valittaa, vähän rauhaton voi olla ja yskiä kissanoksennusäänellä niin, että heikompia tuppaa hirvittämään. Näin saa äidin diagnosoimaan keuhkoputkentulehduksen tai muun kammosilsan ja viemään lapsen lääkäriin, mikä oli tietysti ihan hyvä veto koska toinen korva on tulehtunut. En muista kumpi eikä sitä lapsen käytöksestä mitenkään huomaa. Lääkettä nassuun siis.
Vee inhoaa lääkettään. Toisin kuin veljensä, joka imppaa minkä tahansa tropin autuas kiilto silmissään ja pyytää lisää, Vee heiluttaa molempia käsiään, nipistää suun kiinni ja pyörittää päätään niin että nyt ymmärrän miksi antibioottipullossa on aina litra ylimääräistä lääkettä. Puolethan menee lattialle ja pitkin poikin, vähintäänkin.
Veen menoa sairaus ei hidasta. Nyt kun töppöjalat kantavat sen verran, että tukea vasten pääsee pystyyn ja sohvalta saa kaukosäätimen, on maailma taas piirun verran enemmän auki. Siippa asenteli telkkarin asetukset uusiksi tänään. Veetä nauratti. Eikä kipeälle vauvalle voi olla kovinkaan närkästynyt.
Äidin pieni.
Nyt skarpataan, ihan siltä varalta että joku vielä lukee tätä, kerään itseni ja alan päivittää taas. Sanottavaa on varmaankin kertynyt useista eri aiheista aivan olan takaa, mutta hieman yllättäen en muista nyt yhtään nasevaa mielipidettäni jonka täällä voisin laajennetussa muodossa esittää. Myöhemmin siis, tai ennemmin tai myöhemmin, tai joskus.
Mutta. Meillä on uusi perheenjäsen. Kirjahylly. Siis uusi kirjahylly. Nyt ihan tällä hetkellä se makaa vielä autuaan tietämättömänä sijainnistaa litteissä ruskeissa laatikoissa olkkarin lattialla, mutta siitä suitsait kokoontuu ja kasaantuu Siipan uudenuutukaisen akkuporakoneen siivittämänä tänään, kirjat menevät suoriin riveihin kera ceedeiden ja sälän, ovet eteen ja vot. Siisti ja käytännöllinen, toimiva ja kaunis koti. Kylkyl. Ainakin silloin kun lapset nukkuvat ja ovat nukkuneet jo tovin, jolloin raivaus on ehditty tehdä. Kuvia seuraa, joskus.
Kun ihminen saa uuden kirjahyllyn, johon mahtuu aiempaa enemmän myös oheistavaraa kirjojen lisäksi, ihminen siirtää ompelutarvikkeet ja kankaat lipastosta toiseen, lipaston huoneesta toiseen, saumurin pöydältä kaappiin (helposti saataville toki), makkarissa lipaston tuosta tänne, sängyn poikittain, ostaa päiväpeitteen jota nyt voi käyttää (Oon sänky siirtyi irti vanhempiensa sängystä pari viikkoa sitten), vaihtaa vähän taulujen paikkoja, siivoaa huvikseen keittiön kuiva-ainekaapit, sulattaa pakastimen (no en vielä, mutta suunnitelmissa on), hankkii parit uudet verhot, päällystää rahin uudelleen, ostaa toisen rahin, hakee lähikaupasta kukkia, lista on todellakin loputon sanan varsinaisessa merkityksessä.
En tiettävästi ole raskaana, joten tämä kaikki tarkoittaa alkavaa kevättä. Kyllä se sieltä tulee :)
Pahoittelut ensiksi. Jotenkin on tämä kukka niin nääntynyt, kuihtunut ja väsy että hengentuotetta ei oikein synny. Koska tänään kuitenkin oli jo pidempi päivä kuin eilen ja ehkä elämä joskus vielä voittaa, nilkuttakoon blogi eteenpäin harvalla mutta harvalla päivitystahdilla. Jos tätä nyt joku vielä lukee.
Mitäs meille. Oo koristi kuusen alaoksat, tai alaoksan, latomalla siihen vieriviereen koristetta niin että oksa notkasi. Ideaalikuusen, siis täsmällisesti, symmetrisesti ja harmonisen värisesti (puna-kulta, metallivärit, vihreän eri sävyt, ei tietenkään kaikkia näitä sekaisin) voi unohtaa muutamaksi vuodeksi ja siirtyä tyyliin paljon kaikkea ja vähän vielä lisää. Mutta Oo on riemuissaan. Vee puolestaan miettii kulmat kurtussa miksi neulaset pistävät uteliaita sormia.
Vee konttaa ohjuksen lailla huoneesta toiseen, useimmiten äidin syliin tai vessaan. Vessa rokkaa. Potan sisällön voi kaataa päälleen jos äiti ei sitä muista heti tyhjentää. Käsisuihkun letku se vasta on kiva. Luultavasti tuo sukeltaa pönttöön jahka nousee tolpilleen, mikä taitaa tapahtua ihan pian.
Joulusiivousta ei tehty. Laitetaan valot pois ja sytytetään kynttilät, ja se on ihan hyvä. Lahjat voi paketoida huomenna, tai jos ei jaksa niin ei paketoi, on meillä tuolla sellaisia lahjakasseja, nekin on ihan hyviä. Jouluruokaa on. Kala maksoi 27 euroa ja se on lähinnä minun. Siippa syököön sikaa. Joulukortteja ei lähetetty. Meille päin niitä tuli ennätysmäärä, kaikilta kadonneilta sukulaisilta ja muilta, kiitos vaan.
Jotta noin niinkun hyvät joulut, palailen toivottavasti ennemmin kuin myöhemmin, palailen kyllä. Ainakin jahka tästä kaamoksesta päästään ja aivot alkavat toimia, jos jälkimmäinen ei ole ylimitoitettu toive.
Kuvassa Oo kolmisen vuotta sitten. Niin pieni.
Oon syöminen takkusi. Parin lusikallisen jälkeen poika voitonriemuisena totesi syöneensä jo nääääiiin paljon. Tähän isi sarkastiseen sävyyn (tyylilaji joka menee täysin hukkaan kolmevuotiaan kanssa mutta välillä lipsahtaa väkisinkin) jotta "ei tuolla kyllä vielä ennätystenkirjaan pääse". Oo kuittasi kaikenkattavasti "mutta pääsee ainakin pankkiin tai Raisioon". Mitäpä tuohon lisäämistä.
Eilen, katsottuaan Shrek kolmosen, Oo katsoi isäänsä palvovasti ja nyökytellen ylensi tämän kertomalla "Isi. Sinä olet kuningas". Hieno homma. Koska äitikin halusi palvonnan eleitä pyykkirumban keskellä, menin sitten kysäisemään että mikä äiti sitten on? Ei olisi pitänyt.
Äiti on kuninkaan pallo.
Minä vihaan talvea.
Vihaan kylmää, märkää, pimeää, loskaa, jäätä, liukkautta, auton kaivamista kinoksesta (kun lapset toki huutavat ja/tai juoksevat ohessa parkkipaikalla), silmälasien huurtumista pakkasella, tuulta, jäätävää tihkua, tönkköjä talvikenkiä ja -vaatteita, lasten pukemista itse hikisenä ahtaassa eteisessä, vihaan auringon puutetta.
Oo rakastaa lunta ja pulkkamäkeä. Luulisi, että pienen pojan riemu sulattaisi äidinkin riemastumaan talvesta, mutta ei.
Saanko olla sisällä peiton alla maaliskuuhun asti? Tai vielä parempi, kustantaisiko joku meidät lämpimään talveksi, jonnekin missä ei tarvita kenkiä ja jäätelöä voi syödä ulkona? Jooko? Lotto on vetämässä.
Ne on näin isoja jo:
Oo täytti kolme vuotta. Omasta mielestään on puoli neljä. Ja pikaveturi, ei nyt ainakaa Oo, paitsi jos kysytään onko se nuijapää/äidin kulta/pikkupulu/hassu/jotainsemmosta. Silloin se kurtistaa kulmiaan ja tarkentaa olevansa Oo.
Vee löysi kylvyn riemun. Nyt kun istumalihakset ovat hallussa ja äiti voi samalla läträtä suihkussa tai lukea helppotajuista kirjaa, kylvyssä voi viettää aikaa enemmänkin. Silmiä ei paljon uskalla räpyttää, saati muualle vilkaista, mutta enää ei tarvitse tappaa selkäänsä pitelemällä vauvaa kaksin käsin kiinni ammeessa.
Selästä puheenollen. On eletty vähän raihnaisia aikoja. Ensin meni jalka. Pudotin siihen kynttilän ja se sanoi poks. Ei kuulosta vaaralliselta vai? No se kynttilä oli sellainen suunnilleen tuopin kokoiseen juomalasiin valettu malli, ja putosi pääni yläpuolelta hyllyltä jalkapöydän päälle. Kipeä on. Sitä nilkuttaessa sitten tuskautui ensin nilkka, no se on tuttua ennestään, mutta nilkkaa klenkatessa selkä sanoi sopimuksen irti. Ja nyt sattuu. Burana on kuin karkkia kiskoisi (paitsi maultaan, ja karkkilakko muuten jatkuu edelleen, saldo miinus 8 kg) ja lämpötyyny on kiva mutta ei se mitään auta. Lääkäriinhän ei jaksa mennä, mitä se nyt tälle muka tekisi, pöh.
Toiminnallisia vaivoja siis on. Ja kuin ne eivät riittäisi, eikö meille tullut enterorokko. Ensin Oolle (synttäreiden jälkeisenä yönä toki), sitten Siipalle (en voi väittää etteikö olisi kiva säilyttää sitä sairaslomalaisena täällä kotona) ja minullekin jonkinlaisena. Veellä on vain räkis. Eh. Sanoinko "vain"? Krääähh öhöhhöh krööh krrääh yskyskysk. Siinä säestystä öihin. Ja tissi suussa voi nukkua, muuten ei oikein voi. Selkä kuolee.
Keleen silsat. Jättäisivät meidät rauhaan, me ollaan ihan kilttejä. Vai siksikö ne meitä vainoaa?
Hengissä ollaan. On vain kiirettä pitänyt tässä laivareissutessa (otin kännit, oli kivaa, ei tullut pahasti edes krapula vaan pallomeren laidalla kuultiin huonoja vitsejä jo puoliltapäivin), vaippasotiessa (kaikki vähänkin mediaa seuraavat tietänevät mistä on kyse), vaippakirppistellessä, vauvoja laulattaessa, yhä uusia ja uusia imetysvaatteita ostaessa, turhakkeita myydessä, tv-tasoa kootessa, kiinteitä vauvalle aloitettaessa, vähän laihduttaessa, yheisesti häröillessä. Blogiparka on jäänyt aivan paitsioon. Pyrin korjaamaan tapani. Tässä näin.
"Äiti. Mörkö tulee."
"Ei tule, ei mörköjä ole oikeasti olemassa."
"ONPA! Mutta ne on Afrikassa."
(Meillä on pitkään keskusteltu krokotiileista ja tulevatko ne ehkä tänne ja haukkaavatko, ja välillä jopa uskottu että Afrikassa ovat eivätkä meitä ihan justsillään haukkaa)
...................................
"weeweeweepisteäidinkultapistefiiiii!" (Ruokapöydässä kieltäytymisen ohessa, ole tuollaiselle nyt sitten ankara ja määrätietoinen äiti)
Just se syntyi, minun pikkuinen vauvani, ruttunaama myttyni. Pahat kielet väittävät että siitä olisi huomenna jo puoli vuotta, en kyllä usko.
Ja nyt sille pitäisi sitten yhtäkkiä tarjoilla kiinteää ruokaa. Vastasyntyneelle! Ihan ihme touhua. No mutta maissinaksupussi on ostettu, huomisessa aamiaispöydässä alkaa uusi vaihde. Huokaus.
Minä olen
Oo on
Vee on
Siippa on
Syksy on
Nii kerta.
Kun olen liikkeellä jalankulkijana, kaikki autoilijat ovat pällejä jotka eivät ymmärrä antaa tilaa jalankulkijalle, eivät pysähdy suojatien eteen eivätkä tuon taivaallista välitä ajavatko lätäkköön niin että loassa raahustava ihmisparka kastuu kokonaan. Ja stereoistaan soittavat huonoa musiikkia niin että koko seutu jytkää. Ei hyvä.
Kun autoilen, jalankulkijat ovat epämääräisesti ja ennakoimattomasti säntäileviä pällejä, jotka poukkoilevat sieltä täältä tielle, jumittavat suojatiellä auton edessä, kävelevät niin tien laitaa että väistää pitää yli keskiviivan, näyttävät käsimerkkejä jos ei nyt just huomaa jotain pikkutippaa vettä tiellä ja siitä nyt vähän roiskuu päälle, ja ovat muutenkin ärsyttäviä ja tiellä.
Kun autoilen tai kuljen jalan, pyöräilijät ovat ihan vihoviimeisiä. Singahtelevat varoittamatta äänettä jostain takavasemmalta ohi ja viittä vaille ojaan suistavat jalankulkijan tai pylvääseen osuttavat autoilijan, ajavat aina väärässä paikassa tai sitten oikeassa mutta väärällä nopeudella tai muuten väärin. Tai pahimpana kaikesta soittavat sitä keleen kilikelloaan kun lykkään ja perässävedän karavaania kohti lähikauppaa.
Ja bussit. Pakkoko sieltä pysäkiltä on rullata eteen kun ei oikeasti ole paikkaa johon autolla yhtäkkiä väistää, muuta kuin vastaantulevien kaistalle jonkun jyrän eteen, kas kun muut autoilijatkin ovat yleensä pällejä jotka eivät huomaa Tilannetta vaikka sillä puskuria hierottaisiin. (Tietysti jos olen matkustajana bussissa, yksityisauton on syytä väistää ja nopiaan, koska kyllä sen bussin pitää sieltä pysäkiltä päästä matkaansa jatkamaan.) Bussi on myös aina liian aikaisessa tai sitten liian myöhässä, oikeaan aikaan sopivalla hetkellä se ei tule koskaan.
Vähän olen miettinyt että jos jonkun supervoiman saisin niin lentäminen olisi valintani mun. Voisi sitten manata lintuja ja lentokoneita, korkeudesta riippuen. Joustava eteneminen olisi epäilemättä silti liikaa vaadittu, jos ei jopa vähän tylsää, koska olennaista on olla oikeassa, ja siksi muiden pitää olla väärässä.
Edit. 14.7.2009: Tämä julkaistaneen muokattuna toisaalla lähitulevaisuudessa. Kyllä se olen minä, ei plagiaattisyytteitä, kiitos.
