 |
Klikklik siis täällä.
Toivottaa minä ja minun pojat
Eiliseen täydennystä, koska unohdin (!) kirjoittaa tämän eilen.
Oltiin sitten neuvolassa. Mut. Maanantaina Siipan kanssa pähkättiin että miten logistiikka hoidetaan, ottaako auton ja noutaa meidät neuvolasta, jolloin bussaamme sinne, vai meneekö fillarilla jolloin auto jää minulle. Pähkättiin niin huolella että lopputulosta en muistanut enää lähdön hetkellä. Tai luulin muistavani että bussilla piti matkata. Pakkasin lapset ja itseni siis erittäin ajoissa ja huolella. Oo huusi kuin hinaaja koska joutui heräämään päiväuniltaan kesken kroohin. Alkoi olla jo kiire. Ehdittiin ala-aulaan ja meinasin ottaa kärryt siitä mukaan, kun muistin että ei hitto, olisko mulla kuitenkin auto tuolla parkkiksella. Oli. Autolla siis.
Oltiin neuvolassa puoli tuntia ennen aikojamme. No ei siinä mitään, Oo leikki ja Vee nukkui, ja minä ärsytin itseäni vauvalehdellä. Päästiin vähän ajoissa punnikoitavaksikin. Mainitsin siinä että ollaan vähän ajoissa koska bussiaikataulu on tällainen että seuraavalla oltaisiin myöhästytty. Nyökyteltiin. (Selitys oli siis ihan järkevä vaikka autolla tultiinkin, koska bussiaikataulun takia lähdettiin ovesta kuin kämppä olisi ollut tulessa.) Terkkari teki tavanomaiset kysymyksensä liittyen valtavirrasta poikkeaviin valintoihimme, mutta vaikutti jo aika alistuneelta. Vaippojen lukumäärää ("niin siis montako noita sitten tarvii?") kysyi, kuten joka ikinen kerta esikoisen vauva-ajoista alkaen. Toisaalta tämän voi kokea lohdullisena, jollain muullakin muisti pettää. Tai sitten tämä on sitä small talkia jossa olen tosi huono.
Koska meillä oli päivän viimeinen aika, terkkari lähti kotiin saatuaan meidät pihalle. Siinä pihalla sitten minä pakkasin lapset ja itseni autoon ja vilkutin terkkarille, joka peruutti viereisestä ruudusta pois. Kotona aloin miettiä jotta nyt tuli merkintä papereihin taas. Terkkariparka. Siellä se mietti että olihan sillä auto, eli tuokin äiti huijaa ilman mitään syytä ja aiheena se että tuli neuvolaan liian aikaisin. Nyt se luulee että tykkään käydä siellä ja sen lisäksi olen patologinen valehtelija.
Huoh.
Kuuden viikon kokemuksella kahden lapsen äitiydestä voin kertoa, että menneiden asioiden (ilmeisen lopullisesti menneiden, eivät tule takaisin, moi moi vaan niille) listalla - kyllä, listalla, ei olekaan aikoihin tullut moisia tehtyä - ovat
Ja ei, kuvaa ei ole manipuloitu. Kun lapsi on niin ahne ettei lähellekään hahmota omia tai vatsansa rajoja, tämä on tulos.
Mä sitten myin ne. Pikkuvaipat. Niisk.
Logiikkahan menee näin: Hulinoilla (ks. edellinen postaus) budjeteerasin sen mukaan, mikä on arvioitu tuotto (joka muuten ylittyi eli kestovaippailussa säästää huimia summia, kyllä kyllä) seuraavan lauantain kirpparilla ja ostin etukäteen uusia vaippoja tilalle. Nyt myytyäni läjän vaippoja ja tienattuani kohtuullisen summan koen luopumisen tuskaa ihanista nb-cuddleista ja nyyteistä ja neelukoista ja mistä ikinä, ja ne viikko sitten shopatut vaipat ovat jo käytössä ja olemassa, ei niistä ole lohduksi.
Lempin tilausruuhka oli näköjään purettu.
Nimittäin kestovaippahulinaa. Tai huhtihulinaa tai jotain, who cares kunhan oli vaippoja. Tarkkaavainen saattoi bongata blogistin myös Mammakeitaan esittelypöydästä kautta liinalainaamosta. Vee oli mukana ja lähinnä nukkui aiheuttaen kanssaihmisissä hämmästystä. Oo vietti laatuaikaa isin kanssa kotona.
Mutta äiti se vasta laatuaikaa vietti. Miettikää ny; on tarve (vauva joka kasvaa nb-kokoisistaan ulos ja jolla ei ole tarpeeksi yövaippoja koska puhtaaseen vaippaan on kiva kakata, heti), on budjetti (laadittu etukäteen arvioidun em. nb-kokoisten myyntituoton mukaan), ei ole Siippaa kysymässä tarvitaanko tätä todella (no todellakin tarvitaan) eikä Oota säntäämässä minnekään kesken ostosten. Mikä on tulos?
Alhaalta: 2 x Baby Beehids Bamboo, Sinikeijun Neela-sisätäyttis, 3 x Hilivinksis K-neppi tuplaläpillä ja päällimmäisenä Dreamnappyn taitto- ja tiimalasi-imu, molemmat bambua.
Ja myönnetään. Mopoa ei ole näkynyt vielä, taisi ajella niin kauas että tyystin eksyi. Voi harmi.
Esikoisvauvaa sitä hyysää. Singahtaa paikalle kun se aivastaa, autossa menee sen kanssa takapenkille ja jos ei pysty, vaikkapa siksi että jonkun pitää ajaakin, kaartaa välittömästi tienpieleen jos se yskii. Kun sehän tukehtuu. Sen selän taakse pulttaa tyynyä ja viritystä ettei se unissaan kierähdä selälleen ja tukehdu pukluun. Sen vaatteet (ja omansa) vaihtaa kun se puklaa pikkulammikon. Sille petaa sängyn (jota se ei välttämättä käytä, mutta petaaminen on kivaa). Sen vaatteet saattaa kaksi ekaa kertaa pestä erillään muusta pyykistä, mutta sentään sitten tulla tolkkuihinsa ja pestä kaikki samassa vaan (tosin tiukasti värierotellen, meillä ei mitään huithapeleita tässä asiassa olla; neljä eriväristä koria on ja rättipyykki päälle). Kun sen ojentaa toiselle vanhemmalle (ei mielellään kenellekään muulle), se tehdään va-ro-vas-ti niskaa tukien ja molemmin käsin, hengitystä pidättäen. Paras olisi jos siirtoon olisi korkeareunainen pehmustettu tarjotin. Kaupassa sille ei käännetä selkää kun se koisaa ostoskärryissä, vaan tarrataan kärryihin rystyset valkoisena ja otetaan perunoita laarista vaikeasti yhdellä kädellä koko ajan vauvaa tuijottaen.
Ja sen kylvettää heti, ihan saman tien kun napatynkä on irronnut. Ei ennen, koska on kuuliainen ja uskoo ohjeet.
Toisen lapsen kanssa toimitaan niin että se menee tuossa sivussa. Tarpeen tullen se heitetään puolisolle, joka ottaa ilmasta kopin (no melkein, ei tarvi soitella lastensuojeluun siellä). Puklut pyyhitään jollain käteenosuvalla rätillä (* omista ja lapsen vaatteista ja ihan hyvät ne on, voidaan lähteä kauppaan. Kaupassa otetaan perunat ihan tavallisesti vaan. Autolla ajetaan parkkipaikalle eikä tienvarteen. Eikä se mitään sänkyä tarvi. Ostetaan niille joskus kerrossänky.
Ja sen kylvettää kun se on pari päivää vaille kolme viikkoa. Kun no jaa, kai sen voisi paljuun dipata, otetaanpa oikein kuva.
(* Esikoisen ajoista on opittu että rättejä ei ole ikinä liikaa. Rättiin pitää osua käden kun sen ojentaa, oli missä vaan. Suunnilleen eka mitä tein plussatestin tehtyäni oli napauttaa itseni Myllymuksujen sivuille ja tilata rättikankaita, pino. Iso.
Kuvapainotteisesti mennään, vähän on höttöinen olo täällä päässä eikä älykkäännaseva teksti ihan täysin kulje. Mutta kerrottakoon, että Oolla oli karkkipäivä
(no ei se noita kaikkia saanut yksin syödä, äiti veti kaksin käsin välistä)
ja Veellä muuten vain lokoisaa
Päätämme raportin tähän, ihan vain koska tähän on hyvä päättää. Ja koska vähän väsyttää.
Veen syntymästä täällä.
Vähän hämärä on kuva, mutta niin on hämärä kaveri muutenkin. Kun ei se huuda. Ja se nukkuu. Toistaiseksi.
Veellä on ikää yhdeksän päivää. Tässä ajassa olen kuullut otsikon kysymyksen sen verran monta kertaa, että ei enää yhden käden sormet riitä. Yritän suodattaa niin etten noteeraisi kysymystä ollenkaan, joten saattaa olla että varpaitakin reaaliaikaisessa laskennassa tarvittaisiin.
Hei. Kaveri on ollut täällä viikon ja rapiat, se ei tuon taivaallista ymmärrä muusta kuin että tissi on ihana ja sylissä on kiva olla ja kuiva vaippa on jees, mutta se ei estä kakkaamasta joka ikiseen vaippaan viidessä minuutissa (mikä on kiva juttu koska se oikeuttaa napsuttamaan lisää vaippoja, tai ainakin villiksiä harsojen päälle). Ei se ole kiltti tai tuhma tai mitään siltä väliltä, se on vauva. Se on pieni ihana öh-öh-öh -puhisija, sylissänukkuja, kulmienkurtistaja, olkapäänhaukkaaja.
No joo. Tiedän ihan hyvin että anoppi-ikäiset ihmiset tarkoittavat "onko se kiltti?" -kysymyksellään että nukkuuko se yöt. Nukkuu se. "Ai mutta sehän on hienoa, jotkut vauvat haluavat yölläkin syödä." Mitä tuohon kuuluu vastata? "Siis MITÄ?" Syödä yöllä, ei ole totta?" vai kuten totuus ja (minusta) normaalitila on, että totta kai se syö yöllä, mutta tämän vauvan tähänastinen spesiaalipuoli on se että nukutaan silloin kun ei syödä. Minusta se silloin nukkuu yöt ja minusta minäkin nukun yöt vaikka välillä heräänkin puolittain syöttämään. Riippuu fiiliksestä ohitanko tämän(kin) asian olankohautuksella (tai silmienpyörittelyllä) vai mainitsenko esikoisen syöneen yöllä puolitoistavuotiaaksi ja että itsekin silloin tällöin syön yöllä jos sattuu olemaan nälkä. Syöminenhän on kivaa. Nälkäisenä on ikävä olla.
Odotan innolla ensimmäisiä unikouluehdotuksia ja aion tällä kertaa merkata kalenteriin sen päivän jolloin joku ekan kerran katsoo asiakseen toimittaa että vauvan pitäisi jo saada Oikeaa Ruokaa. Aka perunaa.
Kiitos kaikille muistamisista, onnitteluista, vierailuista, ja tietysti suklaasta :)
Vee on kotona ja äiti tietty myös. Kaikki on hienosti ja tällä kertaa TYKS ansaitsee vain kiitosta. Toivelista otettiin hienosti huomioon, aavistuksenomainen hörhönmaine saattoi jäädä mutta päästiinpä ilman lisämaitoja ja vauvan eristämisiä yhtään minnekään äidin kainaloista.
Oo juoksee päättömästi pitkin seiniä ja hihkuu jotta "Se on mun VELI!" Mun pojat.
25.3.2008 klo 8.48 syntyi Oon pikkuveli Vee, 3710 g ja n. 52 cm. Ihana vauva.
Mä olen taas syönyt suklaat sairaalakassista.
Reipastelin ja pakkasin sairaalakassin. Tuossa viime viikonloppuna. Siellä on kaikenlaista oleelllista; kirja jota luultavasti en lue tai en ainakaan muista sen sisällöstä mitään jälkeenpäin, muutamat omat sukat (putkisukat nounou) ja paitoja sekä vaipatinta ja sellaista. Ja suklaata. Suklaata pitää olla sairaalakassissa.
Olen nyt ostanut sinne uuden suklaalevyn kuusi kertaa.
Eli kotona ollaan edelleen, paksuna ja kypsänä, vaikka blogi päivittyisikin vähän jähmeästi. Nimittäin tuo armas rakkineeni otti ja sammahti, taas, eikä halua käynnistyä. Säädetään tässä jahka keritään. Viime kerrasta oppineena kaikki oleellinen on tallessa myös toisaalla, joten ei panikoi tämä kukka nyt. Kyrsii vähän kyllä. Olen siis Siipan koneella ja näppiskin on vääränlainen, joten hiljaista lie lounaisrintamalla ny. Tietokoneella notkumisen sijaan notkun nyt ompelukoneella. Muutaman päivän saldo on arviolta 20 kauratyynyä ja 40 hernepussia. Oikeesti. (Kun odotin Oota, silitin pakkomielteisesti pussilakanoita. Nyt olen sen verran järkiintynyt, etten silitä mitään mutta kannatustuotteita Mammikselle on täysin asiaankuuluvaa suoltaa hullunkiilto silmissä. Varsinkin nyt, kun Siippa on kotona eikä Oon tarvitse katsoa Autoja että äiti voisi taistella ompelukoneen kanssa. Kyllä, överiksi menee taas. Kuten aina.)
Mutta Melle ja minä muisti tällaisella, 
ja jaetaanpa eteenpäin, tänne ja tänne tällä kertaa. Kiitos muistamisesta, kukka on otettu.
Äiti: Sintti tulee ihan pian massusta ulos.
Oo: Oo leikkii Sintin kanssa jekka-autolla!
Äiti: Sintti on ensin ihan näääiiiin pieni, voit näyttää sille rekka-autoa mutta Sintti ei osaa heti leikkiä.
Oo: Sitten Sintti kasvaa isommaksi!
Äiti: Joo. Kun Sintti on pieni niin sitä voi harmittaa ja itkettää ja se pitää kovaa ääntä.
Oo: Oltiin neuvolassa, Sintti pitää kovaa ääntä (sydänäänet, toim.huom.)
Äiti: Joo. Ja Sintti tahtoo sitten tissiä paljon.
Oo: (Nyökytystä ja erittäin ymmärtäväinen hymy) Sitten ei enää hajmita!
Kyllä poika tietää.
Tai vaikka kiinteämpikin talutin. Tai kettinki.
Oo, tuo rakas nuijapää, on keksinyt hauskan juoksen äitiä karkuun kun ei se kuitenkaan saa minua kiinni -leikin. Ja nimenomaan parkkipaikalla, tiellä tai vastaavantyyppisellä alueella. Jos me käytäisiin puistossa niin tuskin se siellä juoksisi. Erityisen hauskaa on kun äiti karjuu äänensä käheäksi turhia pysähdy, seis, lopeta, takaisin, jne. -komentoja. Lapsi pysähtyy vain kun menee kuonolleen tai kun äiti yli-inhimillisesti vaappumalla juosten saa sen kiinni ja tarraa takinselästä. Selkeään "et saa juosta karkuun ulkona, voi tulla auto ja törmätä" -selitykseen vastaus on niiskutus ja perustelu "Oo menee auton kyytiin" tai jos en ole ihan pää punaisena ehtinyt vielä karjua niin "Oo ei tottele". Molemmissa polvissa on kraaput ja äidin hermot ovat riekaleina, jälkimmäiseen toki vaikuttavat muutkin vallitsevat olosuhteet.
Olen siis se äiti, joka näyttää 160 cm halkaisijaltaan olevalta pallolta ja roikottaa kädestä rimpuilevaa ja huutavaa uhmaikäistä kohti vihreää autoa. Helppo nakki tunnistaa.
Mutta Siippa tulee huomenna kotiin pääsiäislomalle. Saan nukkua. Arvosana kymppi tälle.
Edellisestä hirviöpostauksesta lempeämpiin tunnelmiin, eli älkää saako minusta väärää kuvaa:
Minulla on vasemmassa nilkassani, siinä luun kohdalla, arpi. Yli 30 vuotta vanha, haalistunut ja enää tuskin havaittava, mutta olemassa silti. Se on muisto omasta tyhmyydestäni, älyttömästä kokeilunhalustani ja sitten siitä, että olin kuitenkin kiltti tyttö joka ei joko uskaltanut tai halunnut myöntää virhettään.
Silloin joskus, vuonna nakki ja käpy siis, tuossa naapurilähiössä oli vuotuiset syyspäivät, markkinat, kinkerit, jotkut. Minä en vielä osannut ajaa pyörällä, tai en jaksanut niin pitkästi, en muista, en muista edes vuotta tarkkaan. Pieni olin kuitenkin. Näihin karnevaaleihin mentiin siis äidin pyörällä, minä istuin tarakalla sellaisessa 70-luvun rautalankahäkkyrässä. Ostettiin varmaan makkaraa tai hattaraa tai metrilakua, mitä siellä jalkapallokentänreunalla nyt sitten kaupiteltiinkin, ja tultiin pois. Äiti muistutti että jalkoja ei sitten ehdottomasti saa ottaa niille kuuluvista telineistä pois.
No minähän otin. (Tietysti. Laitoinhan myös pajunkissan sieraimeen kun erikseen mainittiin ettei niin saa tehdä. Ja illalla uusiksi kun lääkäri oli kaivanut sen ekan pois. Äiti oli ekalla kerralla huolissaan, tokalla kiukkuinen. Minä olin surkea ja nolo.)
Onneksi oli ylämäki siinä kohtaa kun nilkkaan sattui ja aika paljon sattuikin. Äiti huomasi itse että joku nyt panttaa ja pysäytti fillarin. Minä en uskaltanut sanoa että jalka on pinnojen välissä.
Lupaan lapsilleni, että jos nilkka on liiskaantumassa johonkin, siitä voi kertoa heti vaikka se olisikin omaa tyhmyyttä ja just kielletty juttu. Kyllä äiti sen kestää.
Kun vakaasti ja suurin toivein haluaa raskaaksi, ihan itse ja kenenkään painostamatta, ja vielä kokee jonkinasteista vaikeutta tämän toteutumisessa, sitä alkaa helposti ajatella että ei ole oikeutettu valittamiseen vaikka olo on jo parilla sanalla mainiten aika tukala ja väsynyt. Vaikka kyllähän mä valitan. Oihkin ja voihkin ja puuskutan, luistan kaikista velvollisuuksistani (jaa mistä) ja kerjään sääliä. Ja tunnen huonoa omatuntoa kun en osaa vain tanssia, laulaa, nauraa ja olla nöyrän kiitollinen tilastani.
Siis olenhan mä. Kiitollinen ja onnellinen. Mutta kun silti väsyttää. Eikä mulla ole edes raskausvaivoja, sellaisia oikeita. Ei närästä, ei vedä suonta, ei turvota, ei kovin pahasti oksetakaan just nyt, ei ole pukamia eikä äkämiä, varpaankynnetkin sain leikattua äsken. Väsyttää vaan. Ja se raskausvaiva josta ei missään julkisesti puhuta, vanhempi lapsi, se leikkii tuossa autoilla ja höpöttää jatkuvasti jotain mihin pitää vastata. Koko ajan. Ja siis Siippahan on Espoossa eikä tuo lapsi osaa puhua puhelimessa niin että sen höpötyksentarve sillä kuittaantuisi.
Sitten sitä karjaisee lapselle ja tuntee itsensä hirviöksi. Tai yrittää saada sen nukahtamaan päiväunille ja kahden tunnin sängyssä kierimisen jälkeen alkaa itse itkeä kun ei vaan jaksa enää, tämä ei ole oikein eikä kohtuullista, ja pakkoko tuon lapsen on kiekua tuossa kun se voisi nukkua että äitinsäkin voisi. Ja sitten kun äiti vollottaa niistäen lapsen unirättiin niin se lapsi ojentaa uninallensa ja tahmakäpälänsä halaamaan ja sanoo korvaan että ei mitään hätää äiti. Arvatkaa kuinka paljon äiti sitten itkee?
Jos Siippa ei tuo mulle tänään illalla karkkia niin mä alan kyllä parkua.
Edit: Päädyin tämän siivittämänä hieman terapoimaan itseäni. Naps.
